Hölmöläisten hommaa

Suomen metsäkeskuksen johtaja Ari Eini kirjoitti kirjanpainajasta Metsälehdessä 1.9.2022. Tarkastellaan joitakin kirjoituksen väitteitä.

Ensin Eini paljastaa syyllisen: kirjanpainajariskiä lisää ilmaston lämpeneminen, juurikääpä ja myrskytuho. Väite on totta, mutta valikoiva. Einin johtama organisaatio tarjoaa karttapalvelua, jossa kuvataan kirjanpainajariskialueita. Riskikohteiden poimintaehtojen määrittely on tehty yhteistyössä Luonnonvarakeskuksen kanssa, eli sillä on tieteellistä pohjaa.

Palvelun tuotekuvauksessa kerrotaan, että ”[Hyönteistuhohakkuun] ympäriltä 500 metrin säteeltä etsitään kohteita, joissa ilmoitettu uudistushakkuu leikkaa avoimen metsävaratiedon perusteella suojuspuukuusikkoa tai eri-ikäisrakenteista, varttunutta tai uudistuskypsää kuusikkoa ja joissa kuusikko on aukkoon nähden lännen ja kaakon välissä, altistaen kuusikon auringon paahteelle.”

Toistan: ”…kuusikko on aukkoon nähden lännen ja kaakon välissä, altistaen kuusikon auringon paahteelle.” Tämän selvemmin ei voisi todeta sitä, kuinka avohakkuu lisää kirjanpainajatuhoriskiä, etenkin kun aukon reunat ovat vielä alttiita myrskytuhoille. Jostain syystä Eini ei tätä mainitse, vaan tarjoaa lääkkeeksi taudin aiheuttajaa.

”Käytännössä ainoa keino tuhojen torjuntaan on riittävän ajoissa ja riittävän laajasti suoritettu avohakkuu, jossa poistetaan vaurioituneet ja mahdollisesti jo tartunnan saanut puusto…” Tässä on kyse tuhon leviämisen estämisestä, ei sen torjunnasta. Sen sijaan ongelman ennaltaehkäisy esim. sekapuustoisuutta lisäämällä saa Einiltä tuomion: ”Lääkkeeksi ilmastonmuutokseen on tarjottu sekapuustoisuutta. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että kirjanpainaja löytää yksittäiset kuuset myös sekametsästä koivujen ja mäntyjen joukosta.”

Yksittäisen kuusen kuolema ei ole metsätuho eikä sillä ole juurikaan taloudellista merkitystä. Lisäksi sekametsäisyys vähentää metsänomistajan taloudellista riskiä, kun kaikki munat eivät ole samassa korissa. Sekametsäisyys voi olla osa ratkaisua muihinkin nykymetsätalouden aiheuttamiin ongelmiin: juurikääpä, hirvieläintuhot, tuulituhot… Siksi esimerkiksi UPM ja Tornator pyrkivät lisäämään sekametsäisyyttä. Jostain syystä valtiolliset toimijat haluavat roikkua monokulttuurisessa avohakkuuhirressään.

Eini jatkaa: ”Metsänomistaja voi hakea korvausta suojelualueelta omaan metsäänsä levinneestä hyönteistuhosta, mutta tuholähteen todentaminen on vaikeaa.” Nimenomaan: tuho on voinut saada alkunsa talousmetsästä, kuten Luken tutkimuspäällikkö Markus Melin kirjoittaa. Samalla voisi pohtia, miten naapurin avohakkuun aiheuttama kirjanpainajatuho korvataan avohakkuun uhrille. Ja kun alkuun päästiin, aletaan villiksi: pitäisikö avohakkuun suojelualueelle aiheuttama tuho korvata.

Lopuksi Eini äityy paatokselliseksi: ”Kuollut metsä harmaine luurankopuineen ei ole hiilinielu eikä hyvinvoinnin lähde sen enempää taloudellisesti kuin sosiaalisestikaan. Tarvitsemme vakavaa harkintaa, miten EU-säädösten ja ohjelmien suojeluvaatimukset toimeenpannaan kansallisesti. Erehtyminen on sallittua, mutta on hölmöyttä olla oppimatta Keski-Euroopan metsätuhoista.”

Tässä syyllistytään kaltevan pinnan argumentaatiovirheeseen, jossa maalataan (Einin mielestä) lohduton kuva Suomen metsistä ja kansakunnan tulevaisuudesta, jos lisäsuojelu toteutuu. Vastaan Einin retoriikkaa myötäillen: On hölmöyttä soveltaa Keski-Euroopan tilannetta sellaisenaan Suomeen. On hölmöyttä olla tarkastelematta nykyisiä metsänhoitokäytänteitä kriittisesti. On hölmöyttä olla tunnustamatta tosiasioita. Mutta ennen kaikkea viranomaisorganisaation on vastuutonta toistuvasti ladella valikoituja puolitotuuksia.

Hiilinielu hämärtää yhä totuuden

”Hiilinielun kannalta oleellista on kuitenkin puustotilavuuden kasvu aikayksikköä kohden Metsät kannattaa pitää kasvuisina.” Näin kirjoitti Luonnonvarakeskuksen tutkija Juha-Pekka Hotanen (HS 14.5.).

Hotasen kirjoitus oli asiantunteva. Siksi onkin mielenkiintoista pohtia, minkälaisen viestin se välitti. Omien sanojensa mukaan Hotanen pyrki selkiyttämään hiilinielukeskustelua, joka kieltämättä on sekavaa. Itse olen kirjoittanut, kuinka hiilinielu hämärtää totuuden.

Hotanen ei kirjoituksessaan ota suoraan kantaa siihen, kumpi on ilmaston kannalta tärkeämpi, hiilinielu vai -varasto, vaikka nimenomaan tämä kysymys on oleellinen. Kirjoituksen otsikko ”Hiilinielu on suurin silloin, kun puusto on elinvoimainen” ja lopetus ”Metsät kannattaa pitää kasvuisina” luovat mielikuvan, että hiilinielu olisi oleellisempi. Kirjoitus voi olla toimituksen muotoilemaa.

Esitän jatkopohdinnan taustaksi yhden tosiasian: vain varastoissa oleva hiili on poissa ilmakehästä. Tarkastelen yksinkertaisuuden vuoksi vain puustoa. Tällöin metsien hiilivarasto on yhtä kuin puuston tilavuus. Ja mitä suurempi puuston tilavuus, sitä enemmän hiiltä on poissa ilmakehästä.

Hotanenkin toteaa: ”Mitä voimakkaammin hakataan, sitä enemmän pienennetään metsän puustopääomaa ja hiilivarastoa.” Ilmastopaneelin raportin mukaan myös hiilinielut ovat suurempia, jos hakataan vähemmän, mutta ei mennä siihen sen syvällisemmin.

Mihin hiilinieluja tarvitaan?

Hiilinieluja eli hiilivaraston kasvua tarvitaan vain tilanteessa, jossa metsien hiilivarastot ovat vajaat. Jos kullakin kasvupaikalla kasvaa maksimaalinen määrä puustoa, sen hetkinen nielu on lähellä nollaa mutta varastot täynnä. Silti metsä on joskus toiminut hiilinieluna.

Analogia: Tyhjään tai vajaaseen jääkaappiin voi tunkea lisää bisseä, täyteen ei. Silti täydessä jääkaapissa on enemmän bisseä. Jos jääkaapista otetaan bisseä, sitten sen pitää niellä lisää bisseä, jotta varasto täyttyisi. Vaikka Suomessa on nykyään enemmän puuta kuin lähihistoriassa, silti metsiimme mahtuisi rutkasti enemmän puuta (hiiltä), jos niitä ei hakattaisi.

Toinen hiilinieluihin liittyvä seikka on nielun suuruus tai hyvyys, eli kuinka nopeasti hiilivarasto kasvaa. Sanotaan että hiilinielu on hyvä, jos hiilivarasto kasvaa nopeasti. Kasvunopeudella on ilmakehän kannalta merkitystä, jotta hakkuiden aiheuttamat hiilipäästöt saadaan nieltyä takaisin mahdollisimman nopeasti. Ilmaston kannalta metsiä ei kannata pitää raiskioina, vaan (nopea)kasvuisina. Toisaalta ilmasto ei tarvitse (hyvä)kasvuisia metsiä, jos metsien varastot ovat täynnä.

Hiilinielun suuruuden sielunelämää auttaa hahmottamaan analogia. Kaksi mummoa leipoo munkkeja. Hitaampi mummoista leipoo tunnissa 20 munkkia ja pakastaa ne. Speedy-mummo leipoo tunnissa 40 munkkia, mutta kylässä olevat lapsenlapset syövät niistä 30, pakkaseen jää 10. Hitaamman mummon munkkivarasto on suurempi. (Suurin osa munkkien sisältämästä energiasta ei myöskään kerry hiilivarastoksi mukeloiden vyötärölle, vaan vapautuu pieruina Saharaan. Hetkellistä lisäarvoa syödyt munkit tuottavat.)

Metsätaloudessa puiden nopea kasvu tarkoittaa yleensä sitä, että puut hakataan nuorempina; ilmastohyöty on plus-miinus nolla. Jos metsien hiilivarasto saataisiin lähes täysimääräisesti siirrettyä pitkäikäisiin puutuotteisiin, tällöin ilmakehästä saataisiin satojen vuosien kuluessa varastoitua enemmän hiiltä kuin metsään mahtuu. Nykyisin vain noin 20 prosenttia hakkuukertymästä päätyy sahatavaraksi, ja loput keitetään selluksi tai poltetaan. Lähitulevaisuudessa puuston hiilivarastot ovat siis paremmassa tallessa metsässä kuin hakattuna. Tällöin jäävät eurot saamatta, mikä on kolikon toinen puoli mutta ei tämän kirjoituksen aihe.

Kumpi siis on tärkeämpi, nielu vai varasto? Vain varastoissa oleva hiili on poissa ilmakehästä. Ilman nieluja ei ole varastoja, mutta kun maksimaalinen varasto on saavutettu, ei nieluja tarvita. Revi siitä totuus.

Kaiken kaikkiaan olen yhä enemmän vakuuttunut siitä, että metsiin liittyvä ilmastokeskustelu olisi selkeämpää, jos hiilinielu-käsitettä ei olisi keksitty. Tämänkin blogin sekavuus on siitä hyvä esimerkki. Sekaannusta aiheuttaa erityisesti yleisluonteiset lauseet, kuten ”hiilinielu on suurin silloin, kun puusto on elinvoimainen”, mikä ei oikeastaan kerro ilmaston kannalta mitään hyödyllistä yhtään mistään.

Jatkuvan väännön metsä

Seppo Vuokko kritisoi kolumnissaan (Maaseudun tulevaisuus 10.5.) Luontopaneelin raporttia ”Jatkuvapeitteisen kasvatuksen vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen, vesistöihin, ilmastoon, virkistyskäyttöön ja metsätuhoriskeihin”.

Vuokon esittämä kritiikki on virheellistä, tarkoitushakuista ja harhaanjohtavaa. Alla muutamia havaintoja.

Vuokko kirjoittaa, että ”Tekijät unohtavat, mitä monimuotoisuus tarkoittaa. He ottavat vertailukohdaksi vanhan luonnonmetsän, jolloin kaikki toimenpiteet ovat tietysti haitallisia.” Ja jatkaa: ”Arvioinnin pohjana pitäisi olla pelkästään monimuotoisuus (lajien määrä) kiertoajan tai vielä pitemmän ajanjakson puitteissa.”

Vuokko itse unohtaa, että monimuotoisuutta ei voi yksinkertaistaa vain lajimääräksi. Lajikoostumus on oleellista: tammen, jalavan ja lehmuksen muodostama metsikkö on eri asia kuin kuusen, männyn ja koivun muodostama. Perinteinen retorinen kikka on määritellä käsite itselleen sopivalla tavalla.

Vuokon kritiikki siitä, että verrokkina on vanha luonnonmetsä, kohdistuu pitkälti hänen itsensä kyhäämään olkiukkoon. Raportissa vertailua ei tehdä pelkästään luonnonmetsiin. Lisäksi Vuokko haukkuu väärää puuta. Yhteenvetoraportin tekijät joutuvat käyttämään samaa terminologiaa kuin alkuperäisten tutkimusten tekijät.

Vuokko jatkaa: ”Käsiteltyjä metsiä pitää verrata luonnontuhojen jälkeen kehittyvään, samassa sukkessiovaiheessa olevaan metsään.”

Tässä hän on oikeassa. Jos verrataan Vuokon fanittamaa avohakkuualaa saman sukkessiovaiheen luonnonmetsään, eroa on kuin yöllä ja päivällä. Myrskyn tai kulon jälkeen luonnonmetsien varhaisissa sukkessiovaiheissa on roppakaupalla elävää ja kuollutta puustoa, avohakkuun jälkeen vain rippeet. Monet uhanalaiset lajit suosivat avoimilla paikoilla olevia lahopuita. Toki taimikossa elää – sen syntysyystä riippumatta – lajeja, joita ei sulkeutuneesta metsästä löydy, mutta tämä lajisto ei nykytilanteessa suojelua tarvitse.

Seuraavaksi Vuokko kyhää uuden olkiukon. ”Jako metsälajeihin (jotka raportin mukaan ovat monimuotoisuuden kannalta hyviä) ja avoimen paikan lajeihin (jotka ovat siis pahoja!), on mielivaltainen.”

Hyvä ja paha ovat Vuokon valitsemia adjektiiveja, joita ei raportissa esiinny. Jako sulkeutuneen ja avoimen ympäristön lajeihin on biologisesti perusteltua, kun tarkastellaan avohakkuun ja jatkuvan kasvatuksen eroja, jossa oleellisena erona on avoimen sukkessiovaiheen puuttuminen jatkuvan kasvatuksen metsistä. Muitakin vertailuja raportissa tehdään.

Vuokko päättää vuodatuksensa: ”Kun tarkastelee jatkuvan kasvatuksen metsiä tältä kannalta, en keksi siitä mitään monimuotoisuusetuja.” Ei niitä tarvitse keksiä. Luontopaneelin raportissa on useita tutkimusesimerkkejä.

Mutta ei jatkuva kasvatus silti ole mikään monimuotoisuuden eldorado.

Kuva kusettaa jälleen

Kolumni ansaitsee aivan oman analyysinsä. Palaan siihen lähiaikoina.

Vuokon kolumnin kuvituskuvaksi (alla) toimitus oli valinnut tasaikäisen, parikymppisen kuusikon. Kenties istuttamalla uudistettu entinen pelto? Ei näytä hääviltä. Kuvatekstissä kuvan väitetään olevan jatkuvan kasvatuksen periaatteella hoidettua metsää. Ei ole, tai sitten omistajalla on aivan omat periaatteensa.

Yrittääkö Maaseudun tulevaisuuden toimitus johtaa lukijoitaan harhaan luomalla väärää mielikuvaa siitä, miltä jatkuvan kasvatuksen metsä näyttää? Vai onko kyseessä lapsus?

Lisäys 12.5.: Ilmeisesti kyseessä oli lapsus, sillä kuva vaihdettiin. Kiitos nopeasta toiminnasta.

Käsitevarkaissa

“Vapaan markkinatalouden ekologinen lokero kutistuu.” Näin kirjoitti Paavo Rautio kolumnissaan (HS 31.3. 2022). Väite on vähintään monitieteinen, sillä biologiassa ekologinen lokero tarkoittaa kutakuinkin lajien ympäristövaatimuksia, eli sitä, mitä resursseja laji tarvitsee ja minkälaisia olosuhteita se sietää.

Rautio jatkaa: ”Ilmastonmuutoksen, koronan tukahduttamisen ja Venäjän patoamisen nimissä tehtävä julkinen ohjailu ja säätely pienentävät elintilaa.” Ilmeisesti Rautio vetää yhtäläisyysmerkin ekolokeron ja elintilan välille.

Käsitesoppa on herkullinen. Voin pitää siitä luentosarjan korvausta vastaan. Lopputulemaa en tiedä, mikä on aina hyvän luennon merkki.

Biologiasta on ennenkin varastettu. Työ- ja elinkeinoministeriön sivuilla kerrotaan, että ”Sanna Marinin hallitusohjelman mukaan yliopistokaupunkien kanssa luodaan erilliset sopimukset julkisen ja yksityisen TKI-rahoituksen strategisesta kohdentamisesta globaalisti kilpailukykyisten ekosysteemien vahvistamiseksi.” Hallitus näyttäytyy todellisena ekosysteemi-insinöörinä.

Saman ministeriön sivuilla nähdään kasvuekosysteemit uuden elinkeino- ja innovaatiopolitiikan välineenä. Ekosysteemit ovat kuulemma yritysten, yrittäjien, tutkimuksen, julkishallinnon sekä kolmannen sektorin toimijoiden välille rakentuvia keskinäisriippuvuuden verkostoja. Jos asioista olisi puhuttu niiden oikeilla nimillä, edellinen lause olisi paljastunut tautologiaksi: Verkostot ovat… keskinäisriippuvuuden verkostoja.

Kierrättäminen säästää luonnonvaroja, joten samojen termien käyttäminen eri tieteenaloilla on ekologista. Arkipuheessaankin suomalaiset ovat pyrkineet tulemaan toimeen monotonisella murahtelulla – no niin.

Muutos on ikuinen normi. Kielessä tapahtuu evoluutiota kuten yrityksissä. Onnellinen on se, joka ymmärtää, että näillä ei ole mitään tekemistä biologisen evoluution kanssa.

Onneksi biologiassa ei ole koskaan varastettu muilta.

Täystuho

Muutaman millin pituinen kirjanpainaja aiheuttaa paniikkia (HS 21.2.2022). Kirjoitin aiemmin, että metsätuhojen juurisyy on usein ns. hyvä metsänhoito: mitä lähemmäksi metsänkasvatus viedään peltoviljelyä, sitä riskaabelimpi savotta.

Mutta ei jäädä junnaamaan paikalleen, vaan tarkastellaan ensin Hesarin kuvallista viestintää ja sitten sen takana olevaa aineistoa.

Hesarissa esitettiin karttakuvia kirjanpainatuhoista eri vuosina. Yksi täppä kuvaa yhtä ilmoitettua tuhoa. Aineistot valikoiduilta vuosilta osoittavat ilmoitettujen tuhojen lisääntyneen määrällisesti ja esiintyvän aiempaa pohjoisempana. Nämä johtopäätökset vastaavat todellisuutta.

Kuva luo kuitenkin todellisuutta dramaattisemman vaikutelman. Laskin viivoittimella yhden täpän koon ja suhteutin sen kartassa annettuun mittakaavaan: yksi täppä on noin 5.7 km kanttiinsa eli 32 neliökilometriä – ei siis ihme, että Etelä-Suomi on punaisena. Todellisuudessa yksi täppä eli ns. tuho lienee hehtaarin molemmin puolin. Tarkkaavainen lukija tämän huomaakin, sillä kuvassa annetaan hehtaarimäärät.

Ymmärrän, että täppiä pitää suurentaa, jotta ne näkyvät kartassa. Samalla kuitenkin johdetaan lukijaa visuaalisesti harhaan, sillä kuva valehtelee paremmin kuin tuhat sanaa – suurin osa lukijoista näkee vain punaista. Eiköhän tämäkin kuva löydä tiensä osaksi tarkoitushakuista some-viestintää.

Toinen tärkeä huomio liittyy kuvan taustalla olevaan aineistoon: se perustuu metsänkäyttöilmoituksiin. Metsänkäyttöilmoituksen tekee, ja siinä hakkuiden syyn kertoo, metsänomistaja, puukaupan suunnittelija tai ostaja. Kuinka luotettavaa on eri toimijoiden ilmoitus tuhon aiheuttajasta? Kuinka moni tunnistaa kirjanpainajan muista ötököistä? Kuinka moni tunnistaa hiljattain kuolleiden puiden aiheuttaman akuutin riskin vuosia sitten kuolleista puista, jotka eivät enää aiheuta tuhoriskiä?

On tunnistus oikea tai ei, seurauksena on yleensä koko kuvion hakkuu. Metsänkäyttöilmoituksiin perustuvat pinta-alat kirjanpainajatuhoista eivät siis suoraan kerro tuhojen laajuudesta, vaan niiden hakkuiden laajuudesta, joita perustellaan mahdollisella tai todellisella kirjanpainajatuholla. Joidenkin metsänomistajien ja metsäammattilaisten liipaisinsormi on herkempi kuin toisilla.

Tulin, näin, ojitin

Kekkonen hiihti, Kekkonen kalasti, Kekkonen ojitti. Metsäojat ovat monumentaalisuudessaan suomalaisten Kiinan muuri: ne yltävät kuuhun ja takaisin.

Vaikka Kekkonen on kuollut, ojitus jatkuu. Tämän paljasti uusin valtion metsien inventointi. Virallinen metsätotuus on kuitenkin väittänyt, että uudisojia ei ole kaivettu sitten 90-luvun.

Häh?!

Asiaa voi osaltaan selittää se, että osa uudisojituksiksi luokitelluista ojituksista oli kunnostusojituksia; umpeenkasvanutta ojaa ei aina havaittu. Semantikko kysyy, onko oja oja, jos sitä ei havaita. Niin tai näin, kiintoaines ja ravinteet kulkeutuvat niin uudisojaa kuin kunnostusojaa pitkin.

Tästä päästäänkin syvemmälle retoriikan syövereihin. Ensinnäkin mikä ylipäätään on oja? Oja lienee ihmisen tekele, toisin kuin puro tai noro. Mutta mitä jos puron mutkia on oiottu? Entä kuinka syvä uurre lasketaan ojaksi? Google ei sitä paljastanut, mutta koolla on väliä.

Luonnonvarakeskuksen tutkija Mika Niemisen mukaan (HS noin 20.12.2021) viime vuosina on alettu tehdä syvempiä ja leveämpiä ojia. Tilastoissa ojitusten määrä voi näyttää muuttumattomalta, mutta syvempien ja leveämpien ojien haitat ovat suurempia.

Niemisen mukaan myös kivennäismaille on raavittu ojia, mutta tätä kutsutaan mätästykseksi. Nämä eivät näy tilastoissa, koska niitä ei luokitella ojiksi. Asioiden uudelleen nimeäminen ja luokittelu on perinteinen retorinen kikka. Tässä tapauksessa ei liene kyse tarkoituksellisesta sumutuksesta. Eihän?

Kiintoaines ja ravinteet eivät tarkista Nykysuomen sanakirjasta, mitä pitkin ne saavat rallatella vesistöihin. Kivennäismaiden mätästysojista on myös enemmän haittaa vesistöille kuin suo-ojista. Siksi ojia pitää syynätä tarkemmin kuin vain kilometrejä tuijotellen.

Metsäojat ovat puuntuotannon näkökulmasta hyödyllisiä. Niitä on kuitenkin tehty myös liian karuille soille, ja sellaisiin suometsiin, jotka olisivat pärjänneet ilman ojaakin. Jos uskomme Niemistä, valtion kannusteet ovat yhä vinksallaan: mitä enemmän ojia, sitä enemmän tukieuroja.

Kaikki monumentit ovat turhia, jotkut jopa haitallisia.

Ikäloppu

UPM kytki ensimmäisenä suomalaisyhtiönä lainarahan hinnan biodiversiteetti-tavoitteiden edistämiseen (HS 21.1.22). Yhtenä luonnon tilan mittarina on metsän ikä. Simppeli ja mitattava asia, eikö?

Artikkelia lukiessani mieleeni muljahti erään ruotsalaisprofessorin vakiokysymys (tutkijoilla on yleensä vakiokysymyksensä, jonka he esittävät esitelmän aiheesta riippumatta): what do you actually mean by stand age. Niin, mitä me ymmärrämme metsikön iällä.

Palaan professorin vastaukseen myöhemmin, mutta asiaa ei pysty hahmottamaan, ellei ensin mieti, mikä on metsä. Sitten voi pohtia sitä, milloin metsästä tuli metsä, eli milloin se syntyi.

Metsä määritellään eri tavalla eri puolilla maailmaa. Maallikon määritelmät eroavat virallisista. Viralliset määritelmät liittyvät puuston määrään. Sitä voidaan mitata tilavuutena, pohjapinta-alana, latvuspeittävyytenä tai tiheytenä. Suomessa metsätaloudessa käytettävä metsän määritelmä perustuu vuotuiseen kasvuun, jonka perusteella metsätalousmaa (= ”metsä”) jaetaan metsämaahan, kitumaahan ja joutomaahan. Ai niin, metsätalousmaaksi lasketaan myös metsäautotiet ja pysyvät varastoalueet.

Arkikielinen metsä-sana voi siis tarkoittaa melkein mitä tahansa. Metsä-käsitteen luova käyttö eksyttää helposti kuulijan, mikä voi olla puhujan tarkoitus.

Vaikka puusto muodostaa metsän eliöistä vain suppean osan, metsä hahmotetaan usein yksioikoisesti puuston kautta: metsä on yhtä kuin puusto. Tällöin metsän ikä olisi puuston ikä. Mutta huomioimmeko ikää laskiessamme kaikki puut taimesta aihkiin? Yleensä emme: metsän iällä tarkoitetaan yleensä valtapuuston ikää.

Valtapuuston (= vallitseva latvuskerros eli ikäluokka) määrittäminen on suhteellisen helppoa avohakkuisiin perustuvassa tasaikäiskasvatuksessa, jossa ylipäätään on olemassa jonkinlainen tasaikäinen, vallitseva ikäluokka – tällöin metsän ikä heijastaa aikaa avohakkuusta. Vaikka eihän metsä välttämättä avohakkuussa kokonaan katoa, vaan ainoastaan varttunut puusto ja siitä riippuvainen lajisto.

Metsähoidon käytänteet muuttuvat. Pitäisikö avohakkuulle jätetyt säästöpuut ottaa huomioon metsän ikää laskettaessa? Entä miten metsän ikä hahmottuu jatkuvassa kasvatuksessa, jossa ei avohakata ja puut ovat eri-ikäisiä.

Ruotsalaisproffan mukaan asioista pitäisi puhua niiden oikeilla nimillä, siis puuston eikä metsän iästä. Ajatusta voi laajentaa myös muihin tilanteisiin: metsätuhokin on yleensä vain puustotuho.

Riippumatta siitä mikä on metsä ja mikä sen ikä, on tärkeää ymmärtää, milloin metsä pitää nähdä puilta ja milloin ei.

Luontokadosta

Onko Suomen metsissä luontokatoa? Asiaa kysyttiin Metsähallituksen uhanalaisseminaarin panelisteilta 23.11.2021. Osan mielestä oli, toisten ei. Panelistien perustelut paljastivat, että luontokato ymmärrettiin itselleen (tai organisaatiolleen) suotuisalla tavalla. Käsitteiden määrittelykamppailu on retoriikkaa parhaimmillaan.

Luontokato on lajikatoa laajempi käsite, mutta ne kytkeytyvät yhteen. Lajikadolla tarkoitetaan lajien häviämistä paikallisesti, alueellisesti tai kansallisesti. Lajien kannan taantuminen on vuorostaan luontokatoa. Siksi Suomessa voi olla luonto- ja lajikatoa ilman kansallisia sukupuuttoja. Luontokadolla voidaan myös tarkoittaa ekosysteemien toiminnan muuttumista, mutta senkin taustalla lienee yksilöiden ja lajien katoaminen.

Jokainen (avo)hakkuu hävittää lähes väistämättä jonkun lajin ko. metsiköstä. Lajikato hakkuualalla on sitä suurempi, mitä luonnontilaisempi metsikkö hakattiin. Paikallinen metsikkötason lajikato johtaa alueellisen kannan taantumiseen, elleivät yksilöt pysty siirtymään muualle. Yksinkertaisimmillaan laji- ja luontokadon voi operationalisoida erotuksena: laji- tai yksilömäärä ennen ja jälkeen toimenpiteen.

Onko järkeä nillittää alueellisesta lajikadosta? Eikö riitä, että lajit säilyvät jossain? Biologisesti jokainen populaatio on tärkeä, sillä paikalliset populaatiot ovat sopeutuneet paikallisiin olosuhteisiin. Siksi metsätaloudessakin ollaan nuukia siitä, ettei siemenainesta siirretä minne sattuu. Laaja geenimetsien verkosto pyrkii vuorostaan säilyttämään perimältään erilaisia puupopulaatioita.

Entä suojelualueet. Pitäisikö ne huomioida arvioitaessa metsätalouden aiheuttamaa lajikatoa? Suojelualueet eivät ole metsätalousmaata. Siksi voidaan ajatella, että lajien säilyminen suojelualueilla ei ole metsätalouden ansiota. Toisaalta jos metsien suojelu on metsätaloustoimijoiden päätös ”kompensoida” metsätalouden aiheuttamaa luontohaittaa, suojelualueiden huomioiminen on perusteltua. Suojelualueet voivat estää alueellisen ja kansallisen lajikadon, mutta eivät luontokatoa.

Yksi panelisteista perusteli luontokadottomuutta sillä, että luontokatoa on tapahtunut ennen mutta ei juurikaan enää. Kyllä tapahtuu. Panelistin sanoissa on kuitenkin ajattelemisen aihetta: kyllä–ei-jankkauksen sijaan kannattaisi puhua luontokadon nopeudesta. Taantumisen hidastuminen voi kertoa, että teemme oikeita luonnonhoitotoimenpiteitä. Samaan hengen vetoon voi todeta, että taantumisen pysäyttäminen ja surkean tilanteen ylläpitäminen ei ole kunnianhimoinen tavoite.

Kuka tahansa määrittelykamppailun voittaakaan on hyvä muistaa, että luonto- ja lajikato ovat iskusanoja. Ne vaativat konkretiaa, jotta metsätalouden ympäristönhoitoa voidaan parantaa.

Ilmastohysteria – nyt!

Ilmastohysteria on uhka järjen käytölle. Ilmastohysteria ei pelasta maapalloa. Ilmastohysteria on nykypäivän anekauppaa. Ilmastohysteria on vaarallista.

Niin tai näin, yksi asia on selvä: ilmastohysteria on retorinen ase. Se on riittävän epämääräinen, jotta sen voi luikauttaa sinne sun tänne. Ihmiset ostavat väitteen ilman sisällöllistä pohdintaa. Ihmiset ostavat tunteen; tunnetta on helpompi myydä kuin tavaraa.

Arkipuheessa hysterialla tarkoitetaan kiihtynyttä reagointia, teatraalisuutta ja dramaattisuutta. Joukkohysteriassa ihmiset reagoivat alkuperäisen syyn lisäksi muiden ihmisten tunnetta vahvistavaan vaikutukseen. Siksi myös todellisen tai kuvitteellisen ilmastohysterian vastustamisessa on kyse hysteriasta. Hysteria luo yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vai luoko yhteenkuuluvuuden tunne hysteriaa?

Tutkaillaan ilmastohysterian historiaa.

Vuonna 1902 The Selma Morning Times antoi hiilenpolttajille ystävällisen ja retorisen nerokkaasti muotoillun vinkin: hiilenpoltto hävittää ihmislajin sukupuuttoon. Johtopäätökset lehti jätti ihmisille itselleen. Uutinen perustui professori Svante Arrheniuksen ja kollegoiden tutkimuksiin, joissa he laskivat, että ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden tuplaantuminen lämmittäisi ilmastoa 5–6 astetta. Tätä Arrhenius piti hyvänä asiana.

1900-luvun alkuvuosikymmeninä tutkijat kiistelivät ilmaston muuttumisesta ja sen syistä. Vuonna 1938 Guy Callendar esitti todisteita siitä, että lämpötila ja hiilidioksidipitoisuus ovat kasvaneet viimeisen 50 vuoden aikana. Todisteet perustuivat entistä tarkempiin mittauksiin, joita teknologian kehittyminen mahdollisti. 1950-luvulla teknologian kehittyminen entisestään edisti ilmastotutkimusta. Vuosikymmenen saldoksi voi tiivistää Charles Keelingin havainnot merten hiilidioksidipitoisuuden noususta.

Vuonna 1965 Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnsonin tieteellisten neuvonantajien raportissa todettiin, että hiilidioksidipitoisuuden nousu on suoraa seurausta fossiilisten polttoaineiden käytöstä.

1970-luvulla tietokonemallinnukset mahdollistivat entistä luotettavimpia ennusteita. Vuonna 1979 maailman ilmastokokous totesi, että hiilidioksidipitoisuuden nousu voi lämmittää ilmastoa ja vaikutuksia on nähtävissä ennen vuosisadan loppua.

Vuonna 1985 YK:n, Maailman ilmatieteen järjestön ja kansainvälisen tiedeneuvoston (ICSU) konferenssissa todettiin, että kasvihuonekaasujen odotetaan lämmittävän maapalloa merkittävästi seuraavan vuosisadan aikana. Vuonna 1988 ilmastotutkija James E. Hansen todisti Yhdysvaltain kongressissa, että ihmisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen on vakava uhka kansainväliselle turvallisuudelle ja sillä on jo nyt haitallisia vaikutuksia maapallolla. Hän myös ehdotti päästöjen vähentämistä 20 % vuoden 1988 tasosta. Samana vuonna perustettiin kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC, joka yhä raportoi ilmastotieteellisestä tutkimuksesta.

Vuodet 1988–2021 voi tiivistää yhteen virkkeeseen: Paljon on puhuttu ja tutkittu, mutta silti päästöt ovat jatkaneet kasvuaan, luontaisten elinympäristöjen tuho on vähentänyt nieluja ja varastoja, ja maapallon keskilämpötila on jatkanut nousuaan.

Nyt marraskuussa 2021 Glasgow’n ilmastokokous on ohi. Yhden mielestä kokous oli pettymys, toisen mielestä vesittyneenäkin ilmastohysteriaa. Tiedeyhteisöllä kesti noin 50 vuotta saavuttaa yhteisymmärrys siitä, että ilmasto lämpenee ja se on pitkälti ihmisen aiheuttamaa. Poliitikoilta kesti noin 100 vuotta siihen, että ilmastonmuutoksesta alettiin puhua vakavasti.

Onko nyt tekojen aika vai onko se hysteriaa?