PEFCletti

Suomalainen metsänhoito on kestävää, jopa maailman kestävintä, timanttiakin kovempaa. Kestävässä metsänhoidossa luontoarvot ja puuntuotanto ovat tasapainossa. Kestävyyden mittaaminen ei kuitenkaan ole helppoa, eikä yhtä oikeaa vastausta ole olemassa.

Jotta pohjoinen siirtomaatavara saataisiin maailmanmarkkinoille, pitää sen kestävyys pystyä osoittamaan. Tätä varten on kehitetty erilaisia sertifiointijärjestelmiä. Suomessa käytetään laajimmin PEFC-sertifiointijärjestelmää. Sen piiriin kuuluu 92 % talousmetsistä.

Onko PEFCin kestävyysretoriikalla katetta?

Vaihtoehtoisen näkökulman PEFCin itsearvioon tarjoaa uunituore artikkeli Metsätieteen aikakauskirjassa. Se tarkastelee PEFC-sertifioinnin kehitystä ja vaikutusta jätettävien säästöpuiden määrään ja laatuun viimeisen 20 vuoden aikana. Säästöpuiden tarkoituksena on vähentää hakkuiden haitallisia luontovaikutuksia.

Artikkelin mukaan ”sertifioinnin ensimmäisen viisivuotiskauden jälkeen säästöpuukriteerin indikaattoreiden määritelmiin ja kynnysarvoihin tehtiin merkittäviä heikennyksiä, eivätkä indikaattoreihin myöhemmin tehdyt muutokset ole olennaisesti parantaneet kriteerin ekologista vaikuttavuutta.” Kehityssuuntana on ollut sertifioinnista aiheutuvien kustannusten minimoiminen, ei ekologinen kestävyys.

Artikkeli myös paljastaa, että kansainvälisessä vertailussa Suomen PEFC-sertifioinnin vaatimustaso on kaikkein matalin säästöpuiden määrän suhteen. Sen sijaan Ruotsin talousmetsissä on Suomea laajemmin käytössä tasoltaan vaativampi FSC-sertifiointi. Heja Sverige!

PEFC-sertifioinnin tahtotila on ilmeinen: niin kauan kuin siirtomaatavaramme kelpaavat sivistysvaltioille, ne ovat kestävästi tuotettuja.

Mitä alempana on rima, sitä helpompi se on ylittää.