Väritön Hesari

Valtamedia (vm) on asenteellista. Se lellii soijansyöjiä, pyöräilijöitä, kaupunkilaisia, mamuja, kommunisteja, feministejä, nistejä… siis vihervasemmistolaisia. Toisaalta kentältä on tullut myös viestiä, että valtamediaa edustava Hesari on kaupunkioikeiston älämölyn pää-äänenkannattaja.

Kenen joukoissa seisot, kenen väriä tunnustat?

Seurasin Helsingin Sanomien ympäristö- ja metsäaiheista kirjoittelua kahden viikon ajan 13.-28.2.2021. Arvioin juttujen ympäristömyönteisyyttä objektiivisesti perstuntumalla: positiivinen, neutraali tai negatiivinen.

Hesarissa oli ympäristöaiheisia juttuja käytännössä joka päivä, yhteensä 46. Määrä on kokonaisjuttumäärään suhteutettuna pieni. Jutuista 23 oli uutisia, 17 lukijoiden mielipidekirjoituksia ja 2 pääkirjoituksia. Toimituksellisia näkökulmia (Merkintöjä-palsta), vieraskyniä yms. oli 4.

Pääkirjoituksissa peli päättyi tasan 1–1 tai oikeiston voittoon. Toinen juttu korosti, että kalakantojen säilyttäminen on yhteinen asia. Toinen nosti esiin sähköautojen akkumetallien louhimisen ympäristövaikutukset ulkomailla ja korosti kotimaisen kaivostoiminnan tärkeyttä. Aika perussinivihreää.

Näkökulmissa ja vieraskynissä peli päättyi vihervassareiden laimeaan 3–1 voittoon tai kitkerään tasapeliin. Oikeiston maalin leipoi rystyltä Marko Junkkari. Hänen mukaansa pääministeri Marin on alkanut kiltisti nuolla yritysjohtajien persettä Kaipola-gaten jälkeen. Ympäristöön juttu tosin liittyy vain välillisesti. Muut jutut käsittelivät USA:n liittymistä Pariisin ilmastosopimukseen, globaalien ympäristökriisien uhkaa, ja yksilön ympäristöystävällisiä valintoja. Haalean vihreää, sanoisin. Vaihtoehtona olisi toki ollut joko jättää jutut julkaisematta tai kritisoida USA:n takinkääntöä ilmastoasioissa sekä vähätellä globaaleja ympäristökriisejä ja yksilövalintojen merkitystä.

Ympäristöaiheiset uutiset olivat melko neutraalia uutisointia, ja noin puolet niistä oli taloussivuilla. Oikeistolaisiksi luokittelemissani jutuissa (n = 5) käsiteltiin bensanhinnan nousua, hallituksen sisäisiä ristiriitoja, kaivostoimintaa Natura-alueilla jne. Heikosti vihervasemmistolaisia juttuja oli 5. Muiden juttujen ympäristömyönteisyys oli sitä sun tätä: periferisen muuttotappiokunnan keskustalainen kunnanjohtaja hehkutti tuulivoimapuiston tuomia työpaikkoja ja verotuloja. Minusta neutraalia, mutta olisiko vaatinut kylkeen toimituksellisen näkökulman räjähtelevistä lepakoista.

Lukijoiden mielipidekirjoituksista 6 ropisi oikeistolaariin, 9–10 helli vihervassareita ja 1–2 oli neutraaleja. Luvut menevät tasan, jos citysininen välittää tuotantoeläinten hyvinvoinnista.

Erinomaisuudesta huolimatta seurantani tieteellinen pätevyys on heikko, joten joku voisi tehdä asiasta oikeaa tutkimusta. Lukumäärien syynäilyn sijaan olisi mielenkiintoisempaa tarkastella sitä, millä retorisin keinoin itse asiasta kirjoitetaan: viekö kertomus tarinaa vai tarina kertomusta; syökö kokemus faktat vai faktat kokemuksen; onko Karpolla asiaa?

Niin tai näin: vm- ja mv-lehtien välillä on vielä eroja.

Saatana saapui navettaan

Aleksei Navalnyi passitetaan oikeuteen sotaveteraanin ivaamisesta. Veteraanin ivaaminen on Venäjällä kiellettyä, vihapuhetta.

MTK otti juuri askeleen itänaapurimme suuntaan vaatimalla vihapuheen kriminalisointia. Syynä on Kirkko ja kaupunki -lehden kolumni, jossa pappi Kari Kuula kutsui teollista lihantuotantoa ”saatanalliseksi julmuudeksi” ja puhui ”keskitysleireissään kärsivistä eläinparoista”. Taivaallista retoriikkaa kirkonmieheltä, vaikka mopo päätyi pusikkoon.

MTK älähti, Kuula pyysi anteeksi, päätoimittaja Heinimäki poisti kolumnin, Heinimäki pyysi anteeksi, arkkipiispa paheksui, MTK uhkasi järeillä oikeudellisilla toimilla, Heinimäki ei myöntänyt painostusta, MTK rolli tuomiokapituliin.

Possugatea on pyöritelty mediassa isolla sydämellä, etenkin sananvapauden näkökulmasta. Vähemmälle huomiolle on jäänyt tapauksen kytkökset retoriikkaan ja vihapuheen kriminalisointiin. Vihapuhe on typerää, mutta sen kriminalisointi voi olla vielä typerämpää.

Vihapuheen kriminalisointi tekee sanoista, sanamuodoista ja sijapäätteistä rikoksia. Vihapuhekeskustelussa on monia retoriikan kannalta mielenkiintoisia kysymyksiä. Onko esimerkiksi ilmaus ’henkilö x on idiootti’ enemmän vihapuhetta kuin ’henkilö x on kuin idiootti’? Entä jos henkilö on ’idioottimainen’ tai ’lähes idiootti’ tai hän edustaa ’idiotismia’.

Idiotēs juontuu kreikasta ja tarkoittaa maallikkoa. Adjektiivina ’idiootti’ on merkinnyt harjaantumatonta. Suomeksi se on vanhahtavasti ’vaikeasti vajaamielinen’ tai modernimmin ’typerä’. Tästä sillisalaatista jokainen tuomari löytää omalle maailmankuvalleen juridisesti legitiimit perustelut.

Kieli on osaajien areena. Suuri osa kansasta ei hallitse kielellisiä hienouksia, joten vihapuheoikeudenkäynneissä olisi syyntakeettomia pulkkakaupalla. Vihapuhepelote estäisi kansaa ottamasta kantaa ja harjoittamasta kansanvaltaa. Sanasepot ja -seijat sen sijaan osaisivat sivaltaa taitavasti laillisuuden rajoilla; sanojen kohdetta sattuisi silti yhtä paljon.

Lopputulema olisi väistämättä farssi: kuka mitä saunassa veteli ja ketä mitä häh?!

MTK:n puheenjohtaja Marttilan mielestä papin kirjoituksessa on ”kyseessä käytännössä paitsi kunnianloukkaus myös kiihotus yhtä ammattiryhmää vastaan”. Edunvalvontajärjestön kunniaa ei kuitenkaan voi loukata, ei myöskään ammattiryhmän. Landet eivät myöskään ole kansanryhmä, joten rikoslaki ei suojaa heitä kansanryhmää vastaan kiihottamiselta. Ei se suojaa viherpiipertäjiä tai valkoisia heteromiehiäkään.

MTK-pomo kritisoi rikoslakia, jonka kyky reagoida vihapuheeseen on hänen mukaansa kyseenalainen. Onko MTK siis Venäjän ja Valko-Venäjän linjoilla peräänkuuluttaessaan vihapuheen kriminalisointia? Motiivi olisi ilmeinen: MTK pystyisi vihapuhepelotteellaan vaimentamaan yhteiskunnallista keskustelua.

Viimeksi jouluna entiset ja nykyiset MTK:n pomot pahoittivat mielensä YLE:n dokumentista, joka kritisoi tunteellisesti metsätaloutta ja vanhojen metsien hävittämistä. Faktat olivat dokumentissa kohdillaan, mutta silti mieli musteni. Vihapuhetta? Rosikseen?

Yhteiskunnallinen kehitys on aina vaatinut laillisten elinkeinojen tai vallitsevien periaatteiden kyseenalaistamista. Rotusorto ja orjuuskin olivat ennen kuranttia kamaa. Yhteiskunnalliseen keskusteluun kuuluu väistämättä myös erilaisten ryhmien toiminnan kyseenalaistaminen. Ihmiset saavat myös kirjoittaa tyhmästi, ja heillä on oikeus epäonnistua. Satunnainen some-sekoilu pitää erottaa jatkuvasta vainosta.

MTK:n Marttilan reaktio oli sinällään odotettu, sillä etujärjestö tukee omiaan. Mutta kuinka moni lukee Kirkko ja kaupunki -lehteä? Reagoinnillaan MTK nosti eläintuotannon taas tikun nokkaan. Joskus kannattaa vaieta, etenkin jos reagointi paljastaa, mitä mieltä organisaation johto on sananvapaudesta. MTK:n reaktio myös osoittaa, mihin ja miten valtaapitävät käyttäisivät oikeuttaan, jos vihapuhe kriminalisoitaisiin nykyistä laajemmin.

Toivottavasti saatana poistuu navetasta.

Rakkauden metsäammattilainen

Riippumaton talouden tarkkailija Pekka Seppänen sivalsi riippuvan valtamedian eli YLEn verkkosivuilla 21.1.2021.

Pekka kirjoitti: ”Metsäammattilaiset kutsuvat metsäammattilaisiksi ihmisiä, joiden tehtävä on saada metsä tuottamaan mahdollisimman paljon raaka-aineita teollisuudelle. Niitä, joiden asiantuntemus on kohdistunut metsien kasvillisuuteen, metsien eläimiin tai metsäekologiaan, ei ole koskaan kutsuttu metsäammattilaisiksi.” Totta. Jälkimmäisiä on kutsuttu adressitutkijoiksi.

Ammattilaiseksi tituleeraaminen on retorinen valinta. Ammattilaisen kruunu on kiiltävä ja mielipide totuus. Ammattilainen ei tee virheitä. Ammattilainen osaa, amatööri ei (paitsi valittaa).

En tämän enempää ruodi Pekun oivaltavaa tekstiä, mutta sen innoittamana pohdin, mitä ammattilaisuus oikeastaan on.

Kantasana ’ammatti’ merkitsee virkaa, tointa tai pääelinkeinoa – ammattilainen tienaa. Ammattilaisen vastakohta on amatööri. Amatööri on harrastelija. Sana juontuu latinan sanasta amātor, rakastaja. Amatööri tekee rakkaudesta, ammattilainen rahasta.

Ammattilaisuudella on myös sivumerkitys. Ammattilaisella on tietotaitoa, hän osaa, hän on taitava. Asiantuntija taas tuntee asiansa, mutta ei osaa. Kokemusasiantuntija vuorostaan ei tiedä itse asiasta juuri mitään, mutta omasta mielestään osaa.

Nykyään ammattilaisen ei välttämättä tarvitse osata muuta kuin markkinoida itseään. Hän on julkisuuden ammattilainen, julkkis. Tai poliitikko. Pahimmillaan talentti. Koska kaikki ammattilaiset eivät osaa yhtä hyvin, ammattilaisuus on suhteellista. Ammattilaisuus ei myöskään periydy, vaan se on hankittu ominaisuus. Ammattilaisuus siis lisääntyy kokemuksen myötä, mutta kaikki eivät opi koskaan. Luota tässä sitten ammattilaisiin.

Ammattilaisiksi kutsutaan ammattiin valmistuneita. Ammattilaisuutta korostaa nimenomaan ammattiyhdistysliike, sillä ammattilaiselle pitää maksaa enemmän kuin ei-ammattilaiselle. Opettaja on koulutusalan ammattilainen, kirveshenkilö rakennusalan. Terveydenhuollon ammattilainen on useimmiten sairaanhoitaja, harvemmin lääkäri. Lääkäri saa särvintä leivälle ilman ammattilaisuuden glamouria. Samasta syystä juristeja ei kutsua oikeusalan ammattilaisiksi.

Juice Leskinen pohti ammattilaisuutta kappaleessaan Rakkauden ammattilainen:

Hän on opetellut rakastamaan, hän on vailla koulutusta
Siksi arvostelijoissaan aiheuttaa pahennusta
Ne häntä piikittelee, mutta hän sen kestää kyllä
Hän ei rakkautta tee, hän pitää sitä yllä

Onko väliä sen, hän minne menee yöksi
Hän sai ammatiksi rakkauden, mutta ei tee sitä työksi
Minkälaisen kohtalon saa hyvä mies ja hyvä nainen
Ihminen, joka on rakkauden ammattilainen.

Ihmissydän ajoittain kasvaa naavaa taikka kaarnaa
Hän rakastaa vain, vaan ei rakkautta saarnaa
Terveellinen itsekkyys antaa viimeisenkin vaatteen
Oppilaiden typeryys siitä tekee periaatteen

Rakkauden metsäammattilainen ei saarnaa. Mutta mitä muuta hän tekee tai jättää tekemättä – mieti itse.

Hengenravintoa

’Ympäristö’ on käsitteenä niin laaja, että uskallan näin vuoden lopuksi laajentaa kitinäkenttääni kulttuuriympäristöön. Tänään on argumentaatiovirheistä vuorossa rinnastusten ja adjektiivien ihmeellinen maailma.

Esseisti ja suomentaja Antti Nylén tokaisi Helsingin Sanomien haastattelussa 24.10.2018: ”Taide on perustuotantoa kuin maanviljely. Paitsi sillä erotuksella, että maataloustuotteet voisi ostaa tarvittaessa kaikki ulkomailta. Suomalaista kirjallisuutta ei voi ostaa ulkomailta.”

Nylén aloittaa rinnastuksella ”Taide on perustuotantoa kuin maanviljely.” Onko? Biologiassa perustuotanto tarkoittaa vihreiden kasvien yhteyttämisessä sitomaa energiaa tai niiden tuottamaa biomassaa. Huoltovarmuuskeskuksen perustuotanto-osasto vuorostaan vastaa elintarvikehuoltoon, terveydenhuoltoon ja kriittiseen teollisuustuotantoon kuuluvista alueista. Nylénin one-liner huutaa perusteluja.

Tämän jälkeen Nylén tarkentaa: ”Paitsi sillä erotuksella, että maataloustuotteet voisi ostaa tarvittaessa kaikki ulkomailta. Suomalaista kirjallisuutta ei voi ostaa ulkomailta.” Hän siis rinnastaa maataloustuotteet ja suomalaisen kirjallisuuden, virheellisesti. Oikea rinnastus olisi suomalaiset maataloustuotteet vs. suomalaiset kirjat tai maataloustuotteet yleensä vs. kirjallisuus yleensä.

Siirrytään rinnastuksista adjektiiveihin. Alkuperäinen Helsingin Sanomien artikkeli on maksumuurin takana, enkä pääse tarkistamaan, pohtiko Nylén siinä käsitettä suomalainen kirjallisuus tai suomalainen maatalous. Jos pohti, sorry seuraavasta.

Onko suomalainen kirjallisuus kirjallisuutta, joka on kirjoitettu suomen kielellä? Onko käännöskirjallisuus tällöin suomalaista kirjallisuutta? Onko sitä suomenruotsalaisen ruotsiksi kirjoittama teos? Tai ulkomailla asuvan suomalaisen suomeksi kirjoittama? Tai maahanmuuttajan manifesti? Suomalainen maatalous lienee Suomessa tuotettuja maataloustuotteita. Entä jos rehusoija on tuotu Brasiliasta, sähkö Norjasta ja Zetor Neuvostoliitosta. Romuttuuko suomalaisuus?

Uskoisin, että Nylén tarkoitti suomalaisella ennen kaikkea suomen kieltä. Tämäkin näkemys vaatii täsmennystä. Sillä vaikka Nylén on kääntäjä, hän tuskin on sitä mieltä, että käännöskirjallisuus riittää suomalaiseksi kirjallisuudeksi. Eli suomalaisella kirjallisuudella hän kenties tarkoittaa alunperin suomeksi kirjoitettua kirjallisuutta.

Nyt päästään mielenkiintoiseen jatkokysymykseen siitä, miksi ja mihin ylipäätään tarvitaan alunperin suomeksi kirjoitettua kirjallisuutta. Uskon, että kömpelöistä rinnastuksistaan huolimatta Nylén oli nimenomaan näiden tärkeiden kysymysten äärellä.

Maailman paras

Olet varmaan kuullut fraasin Suomessa on maailman parasta metsänhoitoa. Väite on tavaton, sillä yleensä ruotsalaiset ovat meitä kaikessa parempia. Väite alkaa tutulla ja isänmaallista hivelevällä inessiivillä Suomessa. Lukija kiihottuu: Mitä Suomessa on tai tapahtuu? Onko Suomi mainittu?

Kirjaimellisesti Suomessa on maailman parasta metsänhoitoa tarkoittaa sitä, että kaikki metsänhoito Suomessa ei ole maailman parasta, vaikka sellaistakin maastamme löytyy. Astetta ehdottomampi on kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo. Hänen mukaansa Suomalainen metsänhoito on maailman parasta. Epäilylle ei juurikaan jää sijaa – olemme piikkipaikalla.

Vaihtoehtoja on muitakin. Sitran yliasiamies Jyrki Kataisen mukaan Suomen metsänhoito on maailman parasta. Genetiivialkuinen Suomen metsänhoito nostaa kansallisvaltion kaapin päälle. On olemassa oy Suomi ab, joka hoitaa metsiään timanttisesti. Kuulostaa byrokraattisemmalta kuin Orpon kansallista identiteettiä korostava suomalainen metsänhoito. Moderni valinta olisi yksilöidentiteettiä korostava Suomalaisten metsänhoito on maailman parasta – sinun ja minun metsänhoito. Google ei löydä tälle muotoilulle yhtään osumaa.

Mikä sitten on hyvää, parempaa tai parasta?

Maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä (kesk.) kirjoitti: ”… Suomessa metsien käytöstä päättää 600 000 yksityistä metsänomistajaa. Metsäpolitiikan lähtökohta on, että metsänomistaja voi hoitaa ja käyttää metsiään omien tavoitteidensa mukaisesti…”. Eli kun kaikki tekevät mitä haluavat, niin lopputulos on maailman parasta metsänhoitoa.

Yksilöllisyys on metsäpolitiikassa imeväisen ikäinen ilmiö. Vasta vuoden 2014 Metsälaki salli mm. eri-ikäisrakenteisen metsänkasvatuksen. Sata vuotta siis toteutettiin keskus(ta)johtoista metsänhoitoa, joka oli jotain muuta kuin maailman parasta? Koska kehitys kehittyy, kenties muut olivat vielä huonompia. Paremmuus on suhteellista.

Superlatiivi paras on kuitenkin ehdoton: olemme ykkösiä, mikään muu maa ei ole meitä parempi. Yksi suomalainen metsänomistaja vastaa kymmentä ryssää. Silti kielellisillä valinnoilla voidaan vaikuttaa sanan paras tulkintaan: väitteen Suomessa on maailman parasta metsähoitoa sivumerkitys on eri kuin väitteen Suomessa on maailman paras metsähoito. Taivutusmuoto parasta on turvallinen ja taitava valinta. Turvallinen siksi, että se ei ole yhtä ehdoton kuin paras. Taitava siksi, että lukija ymmärtää sen absoluuttisesti parhaana.

Väite Suomessa on maailman parasta metsänhoitoa etenee tutusta tuntemattomaan ja päättyy abstraktiin termiin metsänhoito. Voiko metsänhoidon hyvyyttä mitata? Milloin metsänhoito on maailman parasta?

Ministeri Lepän mukaan silloin, kun metsänomistajat saavat tehdä mitä haluavat. Hyvyys on toiminnan vapautta. Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja Timo Jaatisen mukaan silloin, kun ”… metsävaramme ja niiden tarjoamat hiilivarastot karttuvat koko ajan ja tuottavat ilmastohyvää.”. Jos Jaatisen perusteluista poistetaan ilmastokuorrutus, jäljelle jää suhteellisen objektiivisesti mitattava metsävarojen kasvu. Hyvyys on lopputulema.

Metsävarojemme kasvua voidaan melko objektiivisesti vertailla muihin maihin. Sen jälkeen pitää vielä osoittaa kaksi asiaa: 1) kasvu johtuu hyvästä metsänhoidosta eikä ilmastonmuutoksesta tai soiden ojituksesta, ja 2) metsänhoidosta johtuva kasvun lisäys on suurempi kuin missään muualla maailmassa. Muuten erinomaisuuttamme korostavan väitteen syy-seuraussuhde jää todistamatta.

Ja kotitehtävänä voit pohtia: parasta kenelle.

Sairaan terve metsä

Elämme sairasta aikaa. Koronavirus niittää heikompaa ainesta, ja ilmastonmuutos uhkaa metsien terveyttä. Heikompi aines tai metsien terveys. Hähmäiset yläkäsitteet ovat tehokkaita ja vaarallisia työkaluja retoriikon työkalupakissa.

Metsien terveyttä uhkaavat metsätuhot. Maa- ja metsätalousministeriön mukaan ”Merkittävämpiä tuhoja metsissä aiheuttavat hirvet, myyrät, juurikääpä, tuuli ja lumi.” Metsämediassa pelotellaan säännöllisesti myös hyönteistuhoilla (Kuva 1). Itse asiassa edellä mainittujen metsätuhojen juurisyy on lähes aina ihminen ja usein ns. hyvä metsänhoito. Mitä lähemmäksi metsänkasvatus viedään peltoviljelyä, sitä riskaabelimpi savotta.

Kuva 1.
Hyönteistuhot ovat pieniä ihmistuhoihin eli korjuuvaurioihin verrattuna. Lähde: Metsätilastollinen vuosikirja.

Terveys-retoriikka vetoaa vahvasti tunteisiin: terve hyvä, sairas paha. Yleensä metsien terveyteen vedotaan, kun halutaan edistää puuntuotantoa. Kääntäen: metsien terveyttä uhkaa kaikenlainen suojelu, hiilivaraston kasvattaminen tai monikäyttö. Todellisuus on toisenlainen: Jyväskylän Mustankorkealla tykkylumi katkoi kuusen latvoja yhtä lailla ”sairailla” suojelualueilla kuin ”terveissä” talousmetsissä.

Mutustellaan.

Ensinnäkin metsällä ei tässä yhteydessä tarkoiteta koko metsäekosysteemiä, vaan ainoastaan puita. Metsän terveys tarkoittaa ennen kaikkea puiden kasvunopeutta ja kasvupaikan tuottokykyä. Väite ”Hyvä metsänhoito lisää metsien terveyttä” on harhaanjohtava, vaikka sana ’metsien’ korvattaisiin sanalla ’puiden’. Itse asiassa puiden kasvua maksimoiva metsänhoito voi lisätä puiden tuhoriskiä. Lannoitus höttöyttää puuta, jalostettu taimiaines on huonommin sopeutunut kuin luontainen, juurikääpä rehottaa talousmetsissä, tasaikäinen puupelto houkuttelee kirjanpainajaa ja avohakkuu lisää tuulituhoja ympäröivissä metsissä.

Tolkun terveystoimen ja hölmöläisen homman väli on häilyvä.

Metsäkeskuksen mukaan hakkuilla ylläpidetään metsän terveyttä ja elinvoimaa: puukansanmurhalla luodaan siis elintilaa uudelle, paremmalle ainekselle. Sairaiden puiden poisto on sekin metsäterveyden hoitoa. Kansanterveyskin kasvaa, jos sairaat ihmiset tapetaan. Oleellista on nähdä metsä puilta – eiku, puut metsässä.

Metsien kondista parannetaan metsänparannustoimin. Näitä ovat mm. ojitus ja lannoitus. Parantaminen voidaan ymmärtää kahdella tavalla: parannetaan sairas tai parannetaan terveen suorituskykyä. Metsänparannus on useimmiten terveen metsän dopingia.

Metsän terveys -käsite on nykyaikaisessa monitavoitteisessa metsänhoidossa harhaanjohtava. Vaikka iäkkään arvometsän kasvu hiipuu, se ei ole sairas. Ikihongat humisevat, sitovat hiiltä ja toimivat hiilivarastoina satoja vuosia. Aihkin latvassa kiikkuu kotkan pesä. Kolva köllöttelee kaarnan alla. Retkeilijän mieli lepää.

Terveys on katsojan silmissä.

Ideologista lihaa

Keskustan kansanedustaja Anne Kalmari veti herneen nenäänsä (MT 15.10.2019), sillä Helsingin yliopistolla ravintolatoimintaa pyörittävä UniCafe päätti lopettaa naudanlihan tarjoamisen.

Kalmarin mielestä päätöksessä on kyse ideologisesta ratkaisusta. ”On kestämätöntä, että ”kasvismafia” yrittää ilmastonmuutoksen varjolla viedä toisilta ihmisiltä oikeuden syödä, mitä itse haluavat.”

Ajatusten tai toiminnan mollaaminen ideologiseksi on tuttu lyömäase, jota käytetään, kun asia-argumentit uupuvat tai tosiasioita ei haluta tunnustaa. Ideologiakortilla lyövä on usein auvoisen tietämätön omasta ideologisesta kuplastaan. Ennen kuin pureudun ideologioiden hähmäiseen maailmaan, muistutan Kalmaria siitä, että ihmisten perusoikeuksien toteutuminen asettaa aina rajoitteita toisille. Ylisukupolvinen oikeudenmukaisuus vuorostaan edellyttää, että Kalmarikaan ei voi elää kuin pellossa.

Ideologia voidaan hahmottaa monella tavalla. Neutraalin käsityksen mukaan ideologia tarkoittaa ajatusten ja uskomusten järjestelmää sekä näkemystä maailmasta. Negatiivisen käsityksen mukaan ideologia on vääristynyt näkemys maailmasta, mikä häiritsee ja estää todellisuuden ymmärtämistä. Kriittisen käsityksen mukaan ideologia on tapa, jonka avulla kuvataan ja muutetaan yhteiskunnan valtasuhteita. Meillä kaikilla on näkemyksiä maailmasta, joten olemme ideologisia kaikki tyynni.

Miten Unicafen päätös hahmottuu suhteessa edellä mainittuihin ideologisiin päätyyppeihin? Onko päätös perustaltaan neutraali näkemys maailmasta, joka edistää hiilineutraalia yhteiskuntaa vai vääristynyttä tietoisuutta, joka vaikeuttaa hiilineutraaliuuden saavuttamista? Kumpaa ideologiakäsitystä Kalmarin ulostulo edustaa? Vai edustaako se kepulaisen pelkoa yhteiskunnan valtasuhteiden muutoksesta? Niin tai näin hallituspuolue keskusta on hyväksynyt Suomen hiilineutraaliustavoitteen, jota Unicafe nyt omalla toiminnallaan edistää.

Ideologioita voidaan tarkastella myös poliittisesta näkökulmasta. Poliittisia pääideologioita ovat liberalismi, sosialismi ja konservatismi. Ideologian epäpoliittiseksi naamioiminen (normaalistaminen, luonnollistaminen) on yksi ideologisen vaikuttamisen keino. Liberaali haukkuu konservatiivia ideologiseksi, ja päinvastoin. Kumpikin kuvittelee olevansa ideologiavapaa.

Kalmari tarjoaa perusteluja väitteilleen: ”On syytä muistaa, että kotimaisessa naudanlihantuotannossa ei käytetä soijaa tai palmuöjyä, joiden tuotanto uhkaa sademetsiä. Sen sijaan naudat huolehtivat kulttuurimaisemista ja monimuotoisuudesta laiduntamalla.”

Eli Kalmarin mukaan laidunnus ylläpitää kulttuurimaisemaa Suomessa mutta ei Brasiliassa. Koska kulttuurimaisema on määritelmällisesti ihmisen muokkaamaa, niin laitumeksi raivattu sademetsä on itse asiassa enemmän kulttuurimaisemaa kuin koskematon viidakko. Soijapellon monimuotoisuus on toki olematon.

Perinneniittyjen määrä on Suomessa vähentynyt 1800-luvun lopun 1,6 miljoonasta hehtaarista olemattomiin, kun taas peltojen määrä on kasvanut 800 000 hehtaarista 2,5 miljoonaan hehtaariin. Niittyjä on raivattu nimenomaan pelloiksi. Osa peltoalan kasvusta selittyy väestönkasvulla, mutta mihinkäs sitä peltoalaa nyt niin hirveästi tarvitaankaan. Ai niin, karjan rehuksi.

Kalmari myös korostaa, että uhanalaisista lajeista lähes kolmannes elää perinneympäristöissä. Tämä on totta ja huoli aiheellinen. Perinneympäristöjen pinta-ala on mitätön, joten niiden hoitoon riittää muutama kanttura. Kaiken kaikkiaan Kalmarilla on iso kuva hukassa.

Kalmari jatkaa: ”[Unicafen] päätös on täysin epäjohdonmukainen myös siitä näkökulmasta, että Helsingin yliopisto kuitenkin tuottaa niin naudanlihaa kuin maitoa sekä kouluttaa alan asiantuntijoita.” Jälleen Kalmarin tietoisuus todellisuudesta on epätarkka. Yliopiston koulutustarjonnasta vastaa yliopisto, opetus- ja kulttuuriministeriön ystävällisellä ohjauksella, kun taas UniCafe on osa Ylvaa, jonka omistaa Helsingin yliopiston ylioppilaskunta eli opiskelijat. Ylioppilaskunnan päätöksenteosta vastaa demokraattisesti opiskelijoista valittu edustajisto.

Näin se maailmaa muuttuu yksilö- ja yritysvetoisesti markkinaliberalismi-ideologian mukaisesti, vaikka konservatismi-ideologian kannattajat muuta haluaisivat.

Ahkera ja tavallinen tarhaaja

Hyvä tavallinen ahkera suomalainen. Näin Suomen turkiskasvattajat otsikoivat etusivun mainoksensa Helsingin Sanomissa 22.8.2019. Mainoksissa luodaan mielikuvia ja keskitytään enemmän tunteisiin kuin itse asiaan. Sanahelinän lisäksi mainoksissa helisevät kuvat. Mainokset ovat retoriikkaa parhaimmillaan.

Ahkera suomalainen

Hyvä tavallinen ahkera suomalainen. Mainoksessa hymyilevät Mikko, Mira ja Adil. Sukupuolten tasa-arvo on huomioitu niin hyvin kuin se kolmikossa ylipäätään on mahdollista. Koska Adil ei näytä viidennen polven halsualaiselta, mainostoimisto on kelaillut myös etnistä monimuotoisuutta. Kuvasta ei puutu kuin sateenkaarenväreissä hymyilevä sinikettu.

Hyvä tavallinen ahkera suomalainen. Mikon, Miran ja Adilin kotipaikan mainitseminen on retorinen valinta. Se luo konkretiaa: kuvan ihmiset ovat oikeasti olemassa ja ammatissa eivätkä mallitoimiston kuvastosta. Ahertajien kotipaikat ovat Kauhava, Kalajoki ja Halsua – juurevaa pohojalaasuutta, jossa veri ei vapise, eikä rauta ruostu.

Hyvä tavallinen ahkera suomalainen. Mikolla, Miralla ja Adililla on työvaatteet päällään, joten ahkeria heidän täytyy olla. Sukupuolistereotypioiden murtamiseksi Mira kannattelee isoa rehusäkkiä. Adil vuorostaan nojaa talikkoon tai lapioon, mikä tunnetusti on duunari(miesten) geeneissä. Mikko on muuten vaan takki auki.

Hyvä tavallinen ahkera suomalainen. ”Työmme on tuottanut 2010-luvulla keskimäärin 500 miljoonaa euroa vuodessa vientituloa – ilman tuotantotukia.” Hyvä niin, mutta taloudellisella arvolla ei pysty perustelemaan sitä, onko joku toiminta moraalisesti kestävää. Ihmiskaupatut marjastajatkin tuottavat hillaa ja hilloa.

Mainos soveltaa yleistä retorista kikkaa: käytetään asiantuntijatermiä (tässä tapauksessa tuotantotuki) ja luotetaan siihen, että maallikkolukija vetää pienessä päässään yhtäläisyysmerkin: ei tuotantotukea = ei tukea. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä turkistarhaus saa sekä lomitus- että investointitukea pari milliä vuodessa. Summa on toki mitätön maataloustukien meressä.

Hyvä tavallinen ahkera suomalainen. ”Verotuloillamme voi maksaa joka neljännen ekaluokkalaisen koko kouluvuoden.” Voiton lisäksi turkistarhaus siis tuottaa verotuloja eli yhteistä hyvää. Mielikuvaa vahvistaa se, että verotulot menevät nimenomaan ekaluokkalaisille, eivätkä vaikkapa fossiilisten polttoaineiden energiatukiin. Verorahoja ei ole korvamerkitty, joten kuvitelkaa mitä haluatte.

Lopuksi mainoksessa mennään numeroiden ihmeelliseen maailmaan: ”Enemmistö suomalaisista, 53 %, kannattaa sertifioitua, kotimaista turkiskasvatusta.” Jos tulos olisi ollut 53 % vastaan 47 % puolesta, mainoksessa tuskin olisi hehkutettu, että enemmistö suomalaisista vastustaa turkistarhausta. Ennemminkin se olisi kääntynyt muotoon puolet suomalaisista kannattaa…

Muodosta sinä oma mielipiteesi, mutta pysy itse asiassa.

Ilmastonmuutos ja tasapuolisuusharha

Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC* on julkaissut raporttinsa. Yleensä se tietää pöhinää. Tiedeyhteisön konsensusta edustavan asiantuntijan rinnalle media löytää biodieseliä tihkuvan emeritustyöelämäprofessorin, jonka ilmastolausunnot perustuvat enemmän maaseutulapsuuteen ja suvun metsähilloihin kuin ilmakehäfysiikan lainalaisuuksiin. Kaiken paitsi yliluonnollisen kieltävät populistit jakavat pirtaansa sopivaa verkkomateriaalia, jossa elävät fossiilit satuilevat.

On ymmärrettävää, että media pyrkii tasapuolisuuden nimissä esittelemään erilaisia näkemyksiä. Tasapuolisuus on etenkin poliittisessa keskustelussa toivottavaa. Asiantuntijakeskusteluissa tilanne on kinkkisempi, sillä tasapuolisuus voi johtaa tasapuolisuusharhaan.

Tasapuolisuusharha tarkoittaa median sinällään perusteltua pyrkimystä esittää asioista eri näkökulmia. Siksi studioon raahataan asiantuntijan vastinpariksi emeritushörhö, joka 20 vuotta tieteellisen uransa jälkeen on nähnyt totuuden valon. Katsojaa viedään kuin vierasta sikaa. Hän kokee, että keskustelijoiden näkemykset ovat tieteellisesti yhtä perusteltuja ja tiedeyhteisön näkemykset jakautuvat fifty-sixty. Todellisuudessa tilanne on usein 95 % vastaan 5 %.

Tutkijat ovat luonteeltaan kriittisiä. Vallitsevan konsensuksen osoittaminen vääräksi on monen tutkijan unelma. Huolellinen tutkimus ja asiallinen keskustelu ovat oleellinen osa tieteellistä edistystä. Tieteessä on aina erilaisia näkemyksiä, joista osa kestää aikaa, osa taas kuolee ja kuopataan todisteiden puuttuessa. Siksi poliittisessa päätöksenteossa kannattaa seurata tieteellistä konsensusta eikä yksittäisiä ja yksinäisiä ”neroja”.

Tiedeyhteisön näkemysten kirjo tekee tieteen seuraamisen maallikolle vaikeaksi. Ilman tieteellistä koulutusta on vaikea ymmärtää tieteen logiikkaa ja kieltä. Ei pysty erottamaan huonoja tutkimuksia hyvistä, ei pysty erottelemaan vanhentuneita näkemyksiä uusista, ei pysty laittamaan tuloksia oikeaan asiayhteyteen. Kyse ei ole vain ilmastonmuutoksesta. Lihastohtori Juha Hulmi käsittelee jatkuvasti samoja teemoja blogissaan. Populistille näkemysten kirjo tarjoaa mahdollisuuden asiantuntijashoppailuun.

Otetaan esimerkki. Perussuomalainen Ossi Tiihonen hehkuttaa oman emeritusäijänsä, MIT:n Richard Lindzenin videota. Kyllä, Lindzen on tutkinut paljon ilmastoasioita. Ja kyllä, Lindzen on osin eri mieltä ilmastonmuutoksen yksityiskohdista kuin suuri osa aktiivisista ilmastonmuutostutkijoista. Lindzen on joutunut julkisuudessa korjailemaan ja täsmentämään heittojaan, joista osa on ollut täyttä potaskaa, osa retoriikalla kuorrutettuja osatotuuksia. Tiedetään myös, että Lindzenillä oli/on taloudellisia kytköksiä fossiiliteollisuuteen. Monessa muussa tapauksessa ’kytkös’ on laimea sana kuvaamaan fossiiliteollisuuden sotkeutumista ”tutkimukseeen”. Atlantin takana kaikki on suurta, kusetuksetkin (ks. Suuri ilmastoskandaali Yle Areenassa).

Itse asiassa tieteeseen perustuva ilmastonmuutosskeptisyys on eri asia kuin ei-tieteellinen denialismi. Tieteellinen skeptisyys ei kohdistu itse ilmastonmuutokseen, vaan esimerkiksi ennusteiden luotettavuuteen. Maallikon on hyvä muistaa, että ennusteet eivät välttämättä ole yliarvioita – ne voivat olla myös aliarvioita.

———————-

*Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC analysoi ja kokoaa yhteen maailmalla tuotettua tietoa ilmastopoliittisen päätöksenteon tueksi. Maankäytön erikoisraportin tekoon osallistui 107 johtavaa tutkijaa 52 maasta. Kirjoittajat arvioivat yli 7 000 tutkimusta maankäyttöraporttia varten.

Energiapuupelote

Räjähdyksiä, liekkejä, savua. Täysperävaunullinen rekka kaahaa Mannerheimintietä hengenvaarallisesti kohti Hanasaaren voimalaitosta. Puukasan päällä keikkuva salainen agentti 0,05 yrittää suojata rekan kulkua kissaansa silittävältä arpinaamalta. Puu pitää saada kattilaan ja energiaksi. Jos puusta tehdään polttamisen sijaan sellua, tai pahimmassa tapauksessa vielä kestävämpiä tuotteita, Helsinki täyttyy pienydinvoimaloista, joista arpinaama varastaa uraanin, tehtailee atomiaseita ja tuhoaa maailman.

Tieteisfantasiaa, läppää? Ei suinkaan, vaan realistivihreä(?) ennuste siitä, mitä tapahtuu, jos emme polta puuta energiaksi. Ainakin jos uskomme tieteiskirjailija Risto Isomäkeä Aarre-lehdessä 27.6.2019. Aarre ei ole ufohörhöjen pää-äänenkannattaja, vaan hyöty- ja elämäntapalehti metsästä, metsätaloudesta ja luonnosta, joten argumentaatiota kannattaa tutkailla tarkemmin.

Isomäki: ”Monet ympäristöjärjestöt alkoivat yllättäen vaatia, ettei harvennuspuun käyttöä saisi enää lisätä, vaikka Suomen metsät tuottavat yhä suurempia määriä pienikokoista puuta.” Mitä Isomäki tarkoittaa epämääräisellä harvennuspuu-termillään? Tukkia, pikkutukkia, kuitupuuta, hakkuutähteitä vai jotain muuta? Harvennushakkuissa voi saada kaikkia edellä mainituista. Harvennuspuun määritelmä on melko oleellinen tieto, jos ja kun pohtii puun polton järkevyyttä. Valitettavasti epämääräisten käsitteiden mukana kompuroi koko argumentaatio.

Mutta nyt se ilotulitus vasta alkaa!

Isomäen pääargumentti voidaan tiivistää seuraavasti: A) Ympäristöjärjestöt haluavat kieltää harvennuspuun polton, josta seuraa, että B) kaupunkialueelle sijoitetaan pienydinvoimaloita, joihin C) tarvitaan pitkälle rikastettua uraania, jonka D) terroristit varastavat ja E) tekevät siitä ydinaseita, joilla F) suurvallat tuhoavat maapallon. Eli: ympäristöjärjestöt tuhoavat maapallon.

Kyseessä on ns. kaltevan pinnan virhepäätelmä, missä tapahtumat seuraavat toisiaan ikään kuin vääjäämättömästi, vaihtoehdoitta. Kaltevan pinnan virhepäätelmälle on tyypillistä, että arkisesta ja mitättömästä asiasta päädytään yleismaailmallisiin päättömyyksiin. Ja onhan näitä nähty: jos Suomi hyväksyy tasa-arvoisen avioliittolain, ihmiskunta tuhoutuu jne. Puun käyttö ensisijaisesti energiaksi ei ole energiataloudellisesti, taloudellisesti tai ilmaston kannalta järkevää. Mutta ei siitä se enempää, lue lisää täältä tai täältä, jos kiinnostaa.

Puun energiakäytöstä pidättäytyminen ei mitenkään väistämättä johda pienydinvoimaloiden yleistymiseen. Toisaalta pienydinvoimalat voivat yleistyä, vaikka puuta ei poltettaisi kuutiotakaan. Pienydinvoimalat voivat myös jäädä toteutumatta poltetaan puuta tai ei. Energiapolitiikassa on aina vaihtoehtoja.

Isomäen asiantuntemukseen ydinfysiikan ja -teknologian saralla en ota kantaa. Jos oletetaan kuten Isomäki olettaa, että pienydinvoimaloiden uraani sekä kelpaisi ydinaseen valmistamiseen että sitä olisi helppo haalia riittävästi, se ei kuitenkaan väistämättä johda siihen, että pienydinvoimaloiden uraania varastetaan. Vielä epätodennäköisempää on, että uraani saadaan myydyksi taholle, jolla on taitoa ja mahdollisuus ydinaseen valmistamiseen. Jakomäkeläisen kerrostalon uraanista on vielä muutama tekninen yksityiskohta ja pari muutakin muuttujaa ennen toimivaa ydinasetta.

Isomäki lopettaa dramaattisesti: ”Kylmän sodan aikana maailma kävi monta kertaa hyvin lähellä täydellistä tuhoa. Jos emme tunge ydinteknologiaa takaisin Pandoran lippaaseen, meillä ei ehkä ole yhtä hyvä onni silloin, kun suurvaltojen välille jälleen syntyy vakavia jännitteitä.” Ikävä kyllä, suurvalloilla on jo nyt tarvittavat ydinaseet koko maailman tuhoamiseen. Suomalainen harvennuspuu ei maailmanpolitiikkaa hetkauta.

PS. Sen sijaan että Isomäki olisi neutraalisti vertaillut puunpolton ja pienydinvoimaloiden mahdollisuuksia ja uhkia, hän valitsi retoriseksi keinokseen vastakkainasettelun. Isomäki kirjoittaa: ”Monet ympäristöjärjestöt alkoivat yllättäen vaatia…” Lukijan huomio kiinnitetään siis heti siihen, kuka sanoo. Tämän jälkeen melko suurelle kansanosalle ei ole enää oleellista se, mitä sanotaan tai miten sanomisia perustellaan. Ollaan propagandan ja populismin ytimessä.