Hapattaa vai hakata

Hiilinielukeskustelu on ottanut hallitusneuvottelujen alla kierroksia ja tursuaa maailmanlopun mielikuvia. Yksi asiantuntija päivittelee ulkomaille vuotavia investointeja, jos Suomessa pidennetään kiertoaikoja (HS 22.5.2019). Toinen näkee kiertoajan pidentymisen johtavan metsien tuhoon kaikilla rintamilla (HS 20.5.2019). Asia on toki monitahoinen, joten varastoidako hiili metsiin vai puutuotteisiin – hapattaa vai hakata – siinäpä vasta kysymys.

Metsägenressä velloo yksinkertaistuksia kuin muoviroskaa meressä. Emeritusprofessori ja metsäalan asiantuntija Risto Päivinen tarjoaa yhden Helsingin Sanomissa 22.5.2019: ”Metsänkään hiilinielu ei ole rajaton. Puu kuolee aikanaan ja luovuttaa hiilensä. Parempi olisi kasvattaa hiilivarastoja puutuotteissa rakentamalla esimerkiksi puutaloja.”

Pilkotaanpa Riston väite osiin.

”Metsänkään hiilinielu ei ole rajaton.” Väite on totta. Metsä ei voi imeä määräänsä enempää hiiltä. Mutta myös puutuotteiden ”hiilinielu” on rajallinen, sillä hirsitalokaan ei ole ikuinen. Ilmakehän kannalta oleellisempaa on, millä metsänkäyttöyhdistelmällä saadaan hiilinielut ja -varastot maksimoitua ja millä aikajänteellä.

”Puu kuolee aikanaan ja luovuttaa hiilensä.” Väite on totta. Metsän hiilitaseen kannalta oleellista on A) kuinka vanhaksi puut elävät keskimäärin ja B) kuinka nopeasti kuollut puu luovuttaa hiilensä ilmakehään. Nämä ovat luonnontieteellisiä kysymyksiä, joihin on olemassa melko tarkka vastaus.

Havupuut elävät kepoisasti pari-kolmesataa vuotta, lehtipuutkin 150 vuotta (Henttonen ym. 2019). Kuolleen puun lahoamisnopeus tunnetaan myös hyvin: hauiksen paksuinen riuku rallattelee muutaman vuosikymmenen, järeä tukki jopa vuosisadan, ennen kuin viimeinenkin hiiliatomi on päätynyt hajottajan suuhun tai taivaalle (Tarasov & Birdsey 2001, Mäkinen ym. 2006).

Eli vastaus Päivisen väitteeseen on: puusto säilyttää hiilensä satoja vuosia aloitetaan laskeminen sitten taimikosta tai päätehakkuukypsästä metsästä.

Päivinen siis esitti kaksi tosiasiaa, jotka yhdessä ja tässä asiayhteydessä loivat aika lailla väärän mielikuvan metsien ja puiden hiilidynamiikasta. Itse asiassa Päivisen väitteessä ei nähdä metsää puilta, sillä yksittäisten puiden kohtalosta tehdään johtopäätöksiä metsikkötason ilmiöstä. Kuitenkin: yksilöt kuolevat, populaatio porskuttaa.

Kummelin Speedy Keinosen mukaan kymmenestä kaljasta ei känniin tule. Kaikki on suhteellista, myös metsän hiilivaraston pysyvyys. Se pitää suhteuttaa puiden vaihtoehtoisiin käyttötarkoituksiin. Päivinen tarjoaa yhden vaihtoehdon: ”Parempi olisi kasvattaa hiilivarastoja puutuotteissa rakentamalla esimerkiksi puutaloja.”

Virke sisältää itse asiassa kaksi väitettä: A) hiili säilyy paremmin pitkäikäisissä puutuotteista kuin metsän puissa, ja B) tämä on hänen mielestään parempaa metsän ja puun käyttöä. Jälkimmäinen väite on mielipide, joka sellaisena ei ole oikein tai väärin. Ensimmäinen taas laskettavissa oleva luonnontieteellis-tekninen suure.

Edellä kerroin suuruusluokan siitä, kuinka kauan hiili säilyy metsän puissa. Kauanko hiili sitten säilyy puutuotteissa? Asuinrakennukset ovat puutuotteista pitkäikäisimpiä. Lapsuuteni asuin rintamamiestalossa, joka oli rakennettu 1950-luvulla. Pytinki on vielä pystyssä, joten sillä on ikää noin 70 vuotta. Ensimmäisen taloni ostin Tuupovaarasta. Hirsirunkoinen rakennus oli siirretty paikalleen 1800-luvun lopulla, eli noin 120 v. Molemmilla on vielä vuosia edessä.

Asuinrakennusten elinkaarta ei määrittele puumateriaalin säilyvyys, vaan ihminen. Syitä on monia. Aika harva 1800-luvulla rakennettu talo on enää pystyssä. Hakkaamatta jätetty mänty sen sijaan olisi – vielä toiset 200 vuotta. Puurakentaminen on ilmaston kannalta järkevää, mutta se ei ratkaise akuuttia ongelmaa. Puurakennukset eivät myöskään ole ylivertaisia hiilivarastoja verrattuna pystyssä humisevan metsän potentiaaliin.

Hapattamisen ja hakkuun ilmastovaikutuksia vertailtaessa on huomioitava, että ainespuuna korjataan vain noin puolet metsän kokonaisbiomassasta ja vain noin 20 % hakkuukertymästä on sahatavaraa, josta voi tulla pitkäikäisiä puutuotteita. No, nyt lipsun retoriikasta ja argumentoinnista asiasisältöön, joten on syytä lopettaa.

Jouhteninen
Myrskyn kaatamissa puissa hiili säilyy kauemmin kuin sellupohjaisissa tuotteissa.

Persustavanlaatuista ilmastoajattelua

Vaalirauha on ohitse, joten tutustutaan uusmaalaisen persun, Ossi Tiihosen, ilmastoajatteluun. Kotisivuillaan Tiihonen kertoo: ”Pyrin tuomaan esiin kriittistä ajattelua, faktoja ja sellaisia seikkoja joita valtamedia ei esille tuo.” Kuten kohta huomaatte, sille voi olla hyvät syynsä, ettei valtamedia tuo esiin Tiihosen ”kriittistä ajattelua” ja ”faktoja”. Tutustutaanpa Tiihosen blogitekstiin Kylmiä tosiasioita hiilidioksidista CO₂ 9.4.2019.

Tiihonen kirjoittaa: ”Hiilidioksidia on ilmassa 400 ppm, eli 0,04 %, eli 400 miljoonasosaa. Siis todella vähän. Tämän väitetään kuitenkin aiheuttavan maan ilmakehän lämpötilan katastrofaalisen nousun.”

Tiihonen siis esittää kolme väitettä: 1) Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on 0,04 %, 2) joka on todella vähän, ja 3) siksi tuskin aiheuttaa maan ilmakehän lämpötilan katastrofaalisen nousun.

Ensimmäinen väite on totta. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on helposti ja luotettavasti mitattavissa. Toisessa väitteessä lähdetään jo luomaan vähätteleviä mielikuvia. On totta, että puhtaasti numeerisesti 0,04 % on aika pieni osuus. Mutta se onko se paljon vai vähän riippuu täysin siitä, mistä yhdisteestä puhutaan ja missä yhteydessä. Otetaan esimerkiksi häkä. Jos hengitysilman häkäpitoisuus on 0,1 % tunnin ajan, tilanne on hengenvaarallinen. Puolen promillen (= 0,05 %) kännissä ei rattiin ole asiaa (paitsi noin 30 kansanedustajaehdokkaan mielestä).

Viimeinen väite pitää tulkita yhdessä toisen väitteen kanssa. Tiivistettynä: naurettavan pieni pitoisuus ei voi aiheuttaa katastrofaalista muutosta. Kansa nyökyttelee kiimassa: rehdit kansanmiehet hallitsevat ilmakehäfysiikan paremmin kuin kaikenmaailman dosentit. Tiihonen käyttää hyväkseen ihmisen psykologista heikkoutta. Kuvio menee näin: ensin vedotaan johonkin tuttuun arkielämän havaintoon tai intuitioon (esim. 0,04 % on vähän) ja liitetään siihen ripaus päätöntä päättelyä tai unohdetaan asianyhteys.

Seuraavaksi Tiihonen käyttää toista yleistä retorista keinoa: ollaan vastapuolen kanssa samaa mieltä joistakin, usein kiistämättömistä tosiasioista (vaikutus: en ole kaiken kieltävä änkyrä), mutta samalla esitetään, että vastapuolen muut faktat ja tulkinnat ovat kuitenkin vääriä (vaikutus: olen kriittinen ajattelija).

Esimerkiksi Tiihonen ei kiista ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nousua: ”Hiilidioksidipitoisuus nousee. Tämä pitänee paikkansa.” Sitten Tiihonen esittää luovan tulkinnan Havaijin Mauna Loan hiilidioksidin mittaussarjasta (kuva alla). Tiihosen mukaan: ”…mittaussarjasta nähdään voimakkaasti vuoden ajasta riippuva vaihtelu. Hetkinen? Eikös hiilidioksidin pitänyt aiheuttaa lämpötilan nousun, eikä vuodenaikojen vaihtelun hiilidioksidipitoisuuden vaihtelun?”

Mauna Loa

Kyllä, kuvasta nähdään vuodenaikainen vaihtelu, mutta myös mustan käyrän kuvaama hiilidioksidipitoisuuden melko tasainen nousu vuodesta 2015 vuoteen 2019. Tämä on ilmastonmuutoksen kannalta oleellista, ei punaisen käyrän kuvaama vuodenaikainen vaihtelu. Mauna Loan aineistoon voi tutustua täällä.

Tiihonen jatkaa: ”Käyrä paljastaa CO₂-pitoisuuden vaihtelun perusmekanismin – auringon lämpösäteily vapauttaa meriveteen sitoutunutta hiilidioksidia.” Käyrä ei itsessään kerro mekanismeista yhtään mitään; se kertoo ainoastaan hiilidioksidipitoisuuden ajallisesta vaihtelusta. Toki selkeä vuodenaikainen vaihtelua antaa tutkijalle vihjeitä taustalla olevista mekanismeista.

Lopuksi Tiihonen käyttää jälleen hyväksi ihmisen psykologista heikkoutta. Tiihonen kirjoittaa: ”Tiedetäänhän, että Australian ja Siperian lämpötilaerot voivat olla yli sata astetta [tuttu tosiasia]. Nyt sitten väitellään joistain asteen kymmenysosien eroista, vaikka luonnolliset erot ovat tuhatkertaisia [asiaankuulumaton päätelmä].” Australian ja Siperian tai Someron ja Aavasaksan lämpötilaerot eivät kerro mitään ilmastonmuutoksesta. Sorry siitä.

Kaiken kaikkiaan Tiihonen on peräänkuuluttamassaan kriittisessä ajattelussa aika hukassa. Paljastin edellä vain kaikkein räikeimpiä retorisia kikkoja ja päättömimpiä päätelmiä. Tyyli on tuttua. Sopivasti yksinkertaistaen populistit ja roskalehdet tehtailevat riipiviä otsikoita. Onko Tiihonen muuten tietoinen siitä, että suomalainen hyvin hoidettu ja kasvava talousmetsä on hirvittävä hiilen lähde? Nimittäin talvella ja yöllä kun puut eivät yhteytä. Jos jälkimmäinen tosiasia sattuu ”unohtumaan”, niin klikkiotsikko on varma.

Tavoilleen uskollisena Tiihonen päättää kirjoituksensa loogiseen liukasteluun: ”Mitään ilmastokatastrofia ei ole näkyvissä. Ilmasto muuttuu kuten se on aina muuttunut.” Ikävä kyllä ilmastokatastrofi tapahtuu, jos lämpötila nousee tai laskee riittävästi riippumatta siitä, onko ilmastonmuutos luonnollista, ihmisen aiheuttamaa vai molempia. Omaa käyttäytymistämme voimme muuttaa, auringon emme.

Lobbarin 4. käsky

MTK:n metsävaltuuskunnan puheenjohtaja Mikko Tiirola tuli kaapista Maaseudun Tulevaisuuden kolumnissaan 6.3.2019. Hän tunnustaa olevansa lobbari. Wikipedian mukaan lobbaus tarkoittaa erilaisten eturyhmien pyrkimyksiä vaikuttaa epävirallisesti päättäjiin ja poliitikkoihin.

Lobbarien eettisten ohjeiden 4. käsky kuuluu: ”Pyrimme aina huolellisuuteen ja tarkkuuteen. Etsimme taustatiedot ja tarkistamme faktat.” Syynätäänpä Mikon kolumnia tästä vinkkelistä.

Tiirolan mukaan ”Poliitikot saavat turhaan odottaa tiedeyhteisön kertovan yhtä totuutta metsien käsittelyn ilmastovaikutuksista.” Totta. Tiede ei koskaan väitä tietävänsä totuutta. Tiede kertoo todennäköisyyksiä, erottaa oleellisen epäoleellisesta ja osoittaa loogisia kömmähdyksiä. Tämän sinänsä neutraalin tosiasian välittäminen ei toki ollut Tiirolan tarkoitus. Hän pyrki hämmentämään langettamalla hienovaraisen epäilyksen harson tutkijoiden ja tutkimustiedon päälle. Samaa tieteen konsensuksen kyseenalaistamisen strategiaa käyttävät kaikki huuhaata myyvät: vaihtoehtolääketiede, rokotevastaiset, tupakkateollisuus jne. Tällainen ammattikunnan uskottavuuden kyseenalaistaminen on klassinen retorinen tehokeino.

Tiirola kirjoittaa – ja taas aivan oikein – että tutkijoiden painotuksiin vaikuttaa aikaskaala. ”Hakkuisiin kriittisesti suhtautuva tutkija korostaa yhden puun tai metsikön hetkellistä hiilitasetarkastelua, kun tehokasta puuntuotantoa arvostava tutkija taas haluaa valita suuralueittaisen ja pitemmän aikavälin tarkastelun.” Tiirola kuitenkin unohtaa, että oikea aikaskaala on tiedossa.

Oikean aikaskaalan ovat määrittäneet demokraattisesti valitut suomalaiset poliitikot. Pariisin ilmastosopimuksen mukaan hiilineutraalius on saavutettava 2050 mennessä. Siihen on 30 vuotta. Se on noin kolmasosa metsikön kiertoajasta. Tässä yhteydessä on väärin vedota metsätalouden pitkäjänteisyyteen ja vuosisatojen aikajänteeseen. Ylisukupolvinen kestävyys edellyttää, että toimitaan nyt!

Tiirola ei pelkästään anna ymmärtää, vaan hän myös väittää, että ”…että niin eduskunnan käytävillä kuin mediassakin pyörii myös akateemisten titteleiden suojaan kätkeytyviä lobbareita.”

Nyt ollaan retoriikan ytimessä: jotkut tutkijat ovat lobbareita! Väite on yhtä epämääräinen ja alhainen kuin väittäisi, että jotkut MTK:laiset ovat kusipäitä. Lukijalla herää heti kysymys, ketkä ja millä perusteella. Tiirola ei myöskään määrittele lobbausta, sillä silloin hän voisi jäädä kiinni siitä, että A) hänen määritelmänsä on väärä tai B) määritelmä on oikea, mutta ei kuvaa tutkijoiden toimintaa. Epämääräisten yläkäsitteiden kylväminen on lobbareiden bravuuri.

Tiirola jatkaa: ”Samoilta tahoilta kritisoidaan varsinaista metsäntutkimusta tekevän Luonnonvarakeskuksen olevan poliittisessa ohjauksessa.” Mikko, kerrataanpa Laki Luonnonvarakeskuksesta 3 §: ”Valtioneuvosto asettaa johtokunnan tukemaan Luonnonvarakeskuksen toiminnan strategista johtamista.” Voiko poliittisempaa enää olla? Samaan hengen vetoon on kuitenkin todettava, että poliittinen ohjaus on eri asia kuin tutkijan poliittinen kanta, mikä useimmilla lienee jonkinlainen. Poliittinen ohjaus ei myöskään vaikuta yksittäisten tutkijoiden tuloksiin nyky-Suomessa.

Hauska yhteensattuma, että pari päivää sen jälkeen, kun Tiirola kyseenalaisti joidenkin yliopistotutkijoiden riippumattomuuden ja spekuloi heidän motiiveillaan ja taustaorganisaatioillaan, niin Helsingin Sanomat 10.3.2019 kirjoitti Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen (Etlan) taustaorganisaatioista ja riippumattomuudesta.

Etla on yksityinen, voittoa tavoittelematon yleishyödyllinen organisaatio, jonka toimintaa ylläpitää kannatusyhdistys. Etlan kannatusyhdistyksessä on UPM:n hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos, Metsä Groupin entinen pääjohtaja Kari Jordan sekä Metsäliiton hallituksen jäsen Leena Mörttinen. Hesarin mukaan UPM:n toimitusjohtaja Jussi Pesonen oli julkisesti närkästynyt etlalaisten energiatukia koskevista tieteellisistä tuloksista. Nallekin oli puhutellut Etlan toimitusjohtaja Vihriälään. Yleensä riippumattomuus ja raha tulevat huonosti toimeen keskenään – metsäraha ei liene poikkeus.

Tiirolan mukaan ”Tutkijan henkilökohtainen metsäsuhde näyttää vaikuttavan ilmastonmuutoskeskustelun painotuksiin.” Aivan varmasti vaikuttaa. Henkilökohtaisen metsäsuhteen lisäksi joidenkin tutkijoiden painotuksiin voi vaikuttaa poliittinen ohjaus, toisten tutkijoiden painotuksiin taas taloudellinen ohjaus. Villejä, vapaita ja vastuuttomia yliopistotutkijoita sen sijaan ohjaa vain henkilökohtainen metsäsuhde, kunnes toisin todistetaan.

Palaan vielä lobbarin 4:nteen käskyyn ”Pyrimme aina huolellisuuteen ja tarkkuuteen. Etsimme taustatiedot ja tarkistamme faktat.” Eiks niin, Mikko.

Ikuinen hiilinielu

Metsäviestijä Hannes Mäntyranta yltyi romanttiseksi Maaseudun Tulevaisuuden kolumnissaan 25.2.2019. Viestinnän ammattilaisena Mäntyranta osaa hämmentää. Mäntyranta luo käsitteen ikuinen hiilinielu. Koska google-haku ei löydä käsitettä ikuinen hiilinielu, se lienee Mäntyrannan oman ajatushautomon tuotos.

Perinteinen retorinen keino on keksiä käsite tai väite, laittaa se vastapuolen suuhun ja hyökätä haukkana oman tuotoksen kimppuun. Tässä tapauksessa vastapuolena ovat romanttiset metsäntutkijat, ympäristöjärjestöt tai muut yleishaihattelijat. Kansa nauttii sirkushuvista ja peukuttaa kommenttikentässä perehtymättä asiaan sen syvällisemmin. Yhteiskunta on ainakin hetken parempi paikka – vai onko?

Mäntyranta kirjoittaa: ”Metsän ikuinen hiilinielu tarkoittaa tuhovapaata metsää.” Jos Mäntyrannan tarkoituksena on hämmentää kansaa, hän onnistuu. Jos Mäntyranta pyrkii selventämään hiilinielujen ympärillä käytävää monitahoista ja vaikeaselkoista keskustelua, hän epäonnistuu. Sekä hämmentäminen että selventäminen voivat toki molemmat olla viestinnän tavoitteita.

Jos Mäntyranta olisi halunnut valistaa katajaista kansaa, hän olisi voinut arvioida, kuinka monta vanhan metsän suojelualuetta Suomessa on mätänemässä, lahoamassa, happanemassa, ränsistymässä tai liekehtimässä taivaan tuuliin lähivuosikymmeninä. Tai on jo hävinnyt. Kuinka paljon tämä on sellukattiloihin vuosittain hukutetusta puusta? Kuinka suuri osuus tuhoista on hyvin hoidetuissa talousmetsissä? Tai mikä on keskimääräisen metsiensuojelualueen puuston tilavuus (hiilivarasto) verrattuna talousmetsien vastaavaan. Niinpä: kun luvut eivät tue omaa sanomaa, rouhitaan retoriikalla molemmille poskille.

Mäntyranta jatkaa: ”Romanttisen käsityksen mukaan koskematon luonto on tasapainossa. Luonto ei tasapainoa kuitenkaan tunne.” On mukava huomata, että Mäntyranta on havainnut saman asian kuin biologit vuosikymmeniä sitten. Tekstillään Mäntyranta ei toki pyri vain toteamaan vallitsevaa luonnontieteellistä näkemystä, vaan kyseenalaistamaan tietyt tahot leimaamalla heidät romanttisiksi – romantiikka kuuluu parisuhteeseen, ei tieteeseen.

Keitä nämä romantikot ovat? Sitä ei taitava viestijä tietenkään sano suoraan, vaan antaa vain ymmärtää. Onneksi lukija löytää romantikot tekstistä helposti: Sitra, IBC-Carbon, WWF sekä useat tutkijat (ml. Luken tutkimusprofessori). Oikeita metsäntutkijoita, tiedä häntä?

Samaan hengenvetoon Mäntyranta väheksyy WWF:n esittämiä todisteita: ”WWF:llä on esittää tuekseen yksi tutkimus”. Hannes hyvä, kyseinen Nature-artikkeli on kooste yli 500 tutkimuksesta, mikä on paljon enemmän kuin yksi.

Lopuksi Mäntyranta vielä sortuu maallikkotutkijan perisyntiin. Hän poimii Nature-artikkelista yhden, omaan pirtaan sopivan lauseen ja lällättelee mediassa muka-voittajana: ”Tutkimuksessa sanotaankin, että ”häiriötilanteessa” – siis metsäpalossa, sienituhossa, myrskyssä – suuri osa tällaiseen metsään ja jopa sen maaperään varastoituneesta hiilestä ”kuitenkin” vapautuu.”

Alan pudota kärryiltä. Onko Mäntyrannan johtopäätös se, että metsän hiilivarasto on hyvä tuhota hakkuilla heti sen sijaan, että odotettaisiin vanhan metsän hiilivaraston mahdollista luontaista tuhoutumista parin vuosisadan päästä? Voi sitä näinkin ajatella. Totuus on jotain 100 % suojelun ja 100 % hakkuiden välillä.

Mäntyrannan epämääräinen samoilu häiriöekologiassa ja sen ilmastovaikutuksissa vaatisi oman analyysinsä. Peukuttajille riittää tieto siitä, että ikuisuudesta ei ole Suomen metsä- ja ilmastopolitiikan ohjenuoraksi. Miljoonien vuosien saatossa hiili näet kiertää maapallon uumeniin ja sieltä takaisin ilmakehään ilman ihmistäkin – vain timantit ovat ikuisia ja tuskin nekään.

Äijien ympäristöahdistus

Äijä (Homo aeijae) on uhanalainen. Luonnollisessa elinympäristössään äijä urahtelee epävarmasti, mutta viikonloppuvankeudessa se voi intoutua ölisemään, öyhöttämäänkin. Silloin suusta pääse yksitoikkoinen: vitut… Lausetta voit jatkaa millä tahansa yhteiskunnallisella muutoksella, mikä on tapahtunut äijän täytettyä 18 v. Äijä on Latimeria: evolutiivinen umpikuja, uppiniskaisuuden kruununjalokivi.

Lasse Lehtinen tiivisti äijyyden perusluonteen kolumnissaan 19.11.2018: ”Itse ajan dieselautolla, syön lihaa ja lentelen pitkin maailmaa. Nämä tavat lopetan tai niitä vähennän, kun poliitikot alkavat puhua asioista niiden oikeilla kokoluokilla ja painotuksilla, huutelematta pelkästään omista ideologisista poteroistaan.” Lasse on äijien äijä. Onneksi Lasse ei saarnaa äijäideologiaa – eihän.

Lehtisen peruskritiikki osuu sinällään oikeaan. Ilmastonmuutoksesta huolestuneet poliitikot näpräävät muovipussien kanssa, vaikka kohta ei ole ruokaa, millä pussit täyttäisi. Lehtisen luova ratkaisu ilmasto-ongelmaan on kuin teinin käsikirjasta: mäkin haluun, kun Jami-Jasminekin saa. Tyhmimmän ehdoilla siis mennään. Koska Arkadianmäeltä ei apuja ole odotettavissa, Lasse panee löpöä tankkiin, pihvin lautaselle ja paskan haisemaan. Lentääkin hän aikoo, vaikka kolumnissaan toitottaa, että ”Todellinen ilmastoteko olisi näet vähentää lentämistä, mutta päättäjät eivät halua koskea tikullakaan koko asiaan.” Syy on muissa – aina.

Lehtisen retoriikka ottaa kierroksia: ”Vihreiden puheenjohtajan Pekka Haaviston edestakainen lento Afrikkaan tutkimaan konfliktien ympäristövaikutuksia tuottaa tonnin verran hiilidioksidia. Sillä Haavisto ajaisi vuoden dieselautoa – tai söisi kaksi vuotta naudanlihaa.” Kompensoidakseen Haaviston sikailun ilmastonmuutoksesta aidosti huolestunut Lehtinen voisi jättää omat Torremolinoksen lomansa lentämättä ja pihvinsä syömättä. Pyöräilemällä eläkeukko pysyisi myös kotihoitokunnossa, eikä häntä hylättäisi yksityiseen hoivakotihankeen paleltumaan. Mutta ei. Loppujen lopuksi Lehtisen äijäretoriikassa jää epäselväksi se, kenen kaikkien pitää toimia hänen määrittelemällään oikealla tavalla, jotta hän itse viitsisi ajatella ja toimia.

Maailmanlopun ratoksi tosiäijä voikin ottaa lastensa tai lastenlastensa kätöset käsiinsä, katsoa heitä lempeästi silmiin ja lausua rauhallisesti: muutkaan eivät välitä.

Sellu-uskovaiset ja ilmastoateistit

He eivät soita ovikelloasi, eivätkä jaa sillan alla sanomaansa. Heidän temppelinsä ovat veden äärellä. Heidän korsteenistaan nousee aina valkoinen savu. Jumalan sana painetaan heidän uskolleen, toivolleen ja rakkaudelleen. He ovat sellu-uskovaisia.

Google-haku paljastaa, että sellu-uskovaisia on olemassa. Vastavoimana myllertävät selluateistit. Sellu-uskovaisten lisäksi jossain lymyää ilmastouskovaisia. Heidän uskonsa on ilmastonmuutos. Ilmastouskonnon äärilaitaa edustavat tuulivoimauskovaiset. Heidän päänsä läpi käy tuuli etelästä pohjoiseen. Ilmastoateistit kieltävät kaiken kolmesti.

Pohditaanpa hieman uskonnollisen retoriikan luonnetta.

Sanalla usko voidaan tarkoittaa mitä tahansa: totuutta, tietoa, todennäköisyyttä tai mutua. Moinen kielenkäyttö on löperöä. Usko hahmottuu parhaiten, kun pohtii sitä, mitä se ei ole. Se ei ole totuus tai tosiasia, sillä ne ovat yksilön fiilistelystä riippumattomia. Usko on siis yksilön perusteeton käsitys jonkin asian tilasta.

Uskon vastakohta on tieto. Sekin on yksilön käsitys jonkin asian tilasta. Tiedon pitäisi aina perustua johonkin – päättelyyn, havaintoihin tai oppikirjaan –, sillä muuten tiedosta tulee uskoa. Tieto voi perustua myös väärään päättelyyn, epämääräisiin havaintoihin tai vanhentuneeseen ”oppi”kirjaan, eli tiedät väärin. Väärä tieto voidaan onneksi korjata.

Tietämykseemme asioiden ja ilmiöiden todellisesta tilasta liittyy aina epävarmuustekijä – aika. Historiasta on periaatteessa kaivettavissa totuus, mutta käytännössä menneitä on vaikea tonkia. Lähihistorian totuudesta meillä on varmempaa tietoa kuin muinaishistorian. Tulevaisuus on haastavampi, sillä sen totuuksia vasta luomme. Fysikaaliset perusilmiöt tulevat kuin Manulle illallinen: aamu valkenee ja maapallo pyörii. Sellun maailmanmarkkinahinnasta ja ilmaston lämpenemisen nopeudesta on jo vaikeampi sanoa mitään satavarmaa. Tiede on kuitenkin lähiökuppilan kantaskeptikkoja viisaampi.

Institutionalisoituessaan uskovaiset muodostavat uskontoja. Niille tärkeitä ovat myytit, riitit, pyhät paikat ja shamaanit. Valtiovarainkirkko painaa ilosanomansa keltaisiin kansiin. Sen pohjalta maa- ja metsätalouskirkon neliapilat saarnaavat sellu-uskontoa maakunnissa. Ilmastouskonnollinen kokemus löytyy ympäristökirkosta. Siellä IPCC:n raporttia luetaan kuin piru raamattua. Vaikka perustuslaki turvaa uskonvapauden, näistä kirkoista ei voi erota. Kapinoida aina voi: varaa lento Bahamalle ja pyyhi bideellä.

Koska sekä sellu- että ilmastouskonto näyttävät uhkaavan hyvinvointiamme, sovittakaamme tunnettujen ajattelijoiden näkemyksiä uskonnon luonteesta uusiksi:

”Sellu-uskonto on massojen oopiumia, josta on vapauduttava.” – Karl Marx

”Ilmastouskonto on ihmissuvun neuroosi, josta me joskus paranemme.” – Sigmund Freud

”Sellu-uskonto on yksilöiden ja ryhmien vakava sosiaalinen asennoituminen siihen mahtiin tai niihin mahteihin, joiden he viime kädessä uskovat säätelevän pyrkimyksiään ja kohtaloitaan.” – J. B. Pratt

”Ilmastouskonto on symbolijärjestelmä, joka kuvaa olemassaolon yleisiä lainalaisuuksia ja se koetaan niin merkitykselliseksi, että se motivoi ihmisiä tietynlaiseen elämäntapaan.” – Clifford Geertz

Sen pituinen se.

Sanojen helinää

Käsitteillä voidaan muokata – jos ei todellisuutta – niin ainakin käsitystämme siitä. Teija Sutinen kirjoitti Helsingin Sanomissa 13.11.2018 ajankohtaisista metsien käyttöä koskevista kiistoista. Kiistat koskevat metsien hiilinieluja sekä jatkuvan ja jaksollisen kasvatuksen keskinäistä paremmuutta. Kirjoitus oli vastuullista journalismia parhaimmillaan: faktat kohdillaan, argumentaatio pätevää ja sävy neutraalia. Nyt ei puututa itse asiaan, vaan laitetaan käsitteet rullalle.

Sutinen kirjoitti: ”Avohakkuut, joita sanotaan myös päätehakkuiksi tai uudistushakkuiksi…” Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Miksi ja mitä välii?

Avohakkuu kuvaa melko täsmällisesti jaksollisen kasvatuksen hakkuukierron päätepistettä, maisemallista lopputulemaa. Luontoilija kutsuu syntynyttä aukkoa raiskioksi, varttuneempi metsäilijä yhdistää raiskio-termin harsittuun metsään. Molemmat ovat oikeassa, sillä sanakirjan mukaan raiskio on pilalle hakattu metsä. Kauneus on katsojan silmissä.

Jos haluaa peitellä avohakkuu-termin mahdollisesti synnyttämiä negatiivisia mielleyhtymiä, kannattaa suosia neutraalimpaa päätehakkuu-termiä. Se korostaa aivan oikein sitä, että hakkuu päättää metsän puuntuotannollisen kehityskierron. Toisaalta päätehakkuu kuulostaa jotenkin liian lopulliselta: saattohoitoa seuraa päätehakkaus ja hautaus.

Positiivisempi mielikuva luodaan käsitteellä uudistushakkuu, sillä se suuntaa katseemme rakentavasti tulevaisuuteen. Metsä hakataan, jotta se voisi uudistua. Tai kuten eräs metsäyhtiö aikoinaan mainosti: metsälläsi on oikeus uudistua. Perusoikeudet kunniaan!

Ilkeämielinen viäräleuka voisi tölväistä metsänomistajaa termillä rahastushakkuu, sillä eurojahan talousmetsistä odotetaan. Pääoma laitetaan poikimaan kuin himokas hieho.

Nykyään myös talousmetsä on uhanalainen: Suomen valtion mailla ei näet enää ole talousmetsiä. Kyllä, luit oikein. Talousmetsä on kuollut ja kuopattu, mutta vain käsitteenä. Monikäyttömetsissä jatkuu vanha meno, business as usual.

Jännityksellä odotan, mitä lempinimiä jatkuva kasvatus saa. Vitsikäs avohakkaaja saattaa kaivaa käsitearsenaalistaan täsmätermejä, kuten hippihakkuu, haihatushakkuu, huuhaahakkuu, hömppähakkuu, hipsterihakkuu. Ja eiköhän somessa joku äidy käyttämään sitä kaikista yleisintä nelikirjaisinta h-alkuista sanaa.

Luonnonilmiöt ovat monimuotoisia, joten käsitteellistä yhteisymmärrystä ei aina saavuteta edes tieteessä. Tieteen ulkopuolella käsitteet ovat usein sopimuksenvaraisia. Siksi sanat helisevät ja semantiikka sumuttaa jatkossakin. Käsitteellinen kikkailu edistää harvoin konsensusta – se vain siirtää kiistan itse asiasta käsitteeseen.

Sorron yöstä nouskaa

Joulun kunniaksi nostetaan sika säkistä. Atrian eläinlääkäri Tuomas Herva näet kantoi huolta suomalaisesta lihantuotannosta mielipidekirjoituksessaan Maaseudun Tulevaisuudessa 9.11.2018.

Herva osaa kynäillä. ”Ruuantuotannon globaalit ympäristöongelmat ovat valtavia… Me Suomessa emme ole näiltä ongelmilta suojassa… Olemme onnistuneet, koska emme ole tyytyneet yksinkertaisiin keinoihin, vaan olemme etsineet ja toteuttaneet asianmukaisia ja harkittuja, tutkittuun tietoon perustuvia ratkaisuja.”

Pasila, Porilaisten marssi.

Anteeksi ivallinen marssikäsky, mutta kirjoitus vetoaa väkevästi lukijan tunteisiin. Tunteisiin vetoaminen eli paatos on retoriikan ydintä.

Mutta kun suomalaisen lihatalon edustaja vyöryttää tunteita toiseen potenssiin ja esittää ongelmien ratkaisuksi suomalaista lihantuotantoa, mielenkiinto herää. Syynätäänpä Hervan sanomisia tarkemmin.

”Eläimiä tarvitaan, jos haluamme ruokkia itsemme viemättä soijaa sorrettujen suusta.” Retoriikkaa parhaimmillaan. Syyllistyykö soijaa puputtava hipsteri ihmisoikeusrikkomukseen? Kenen soijaa hän syö?

Hervan argumentti voidaan esittää muodossa: jos meillä on tuotantoeläimiä, meillä on ruokaa ja sorretuilla soijaa. Koska soijan tuotannosta yli 80 % menee tuotantoeläinten rehuksi, Hervan logiikka tarkoittaa, että sorretut ovat itse asiassa tuotantoeläimiä. Tähän näkemykseen moni eläinoikeusaktivistikin sitoutuu.

Olen suopea ja valmis uskomaan, että Herva tarkoitti oikeasti jotain ihan muuta. Ainakin hänen työnantajansa Atria on luopumassa – ja luopunutkin – soijan käytöstä eläinten rehuna. Mutta se mitä Herva oikeasti tarkoitti, jää arvailujen varaan.

Herva myös nostalgisoi: ”Meidän olisi myös hyvä muistaa, miksi kotieläimiä on ylipäänsä alettu pitää…ne ovat tuoneet särvintä pöytään ja seuraa pimeään talveen. Ne ovat olleet vaihtoehto ympäristöä tuhoavalle kaskiviljelylle.”

Nostalgia on vahva retorinen keino ja se toimii aina – ikääntyneille. Life style -tubettaja ei edes tiedä mitä kaskiviljely on. Ja vaikka possu olisi tuotu pirtinnurkkaan lähinnä seuralaiseksi, mäkitupalaisten elintavoista ei voi johtaa ohjenuoria globaalien ympäristöongelmien ratkaisemiseksi. Kyseessä on klassinen argumentaatiovirhe: miten on tai on ollut, ei voi johtaa sitä, miten pitäisi olla. Toisaalta yksi retoriikan ohjenuora on: tunne yleisösi. Tässä mielessä maaseudun menneisyyden kaiho uppoaa varmasti Maaseudun Tulevaisuuden lukijakuntaan.

Tunteisiin vetoamisen lisäksi Herva puhuu myös asiaa. Retoriikassa tätä kutsutaan termillä logos. Yleisesti ottaen logos on kirjoituksen varsinainen asia, itse ”pihvi”, mikä ilmaisu sopiikin asiayhteyteen.

Herva: ”Tällä hetkellä käytämme ruuantuotantoon fossiilista energiaa kolme kertaa enemmän kuin saamme ruuastamme energiaa.” Hervan perusväitteen voi esittää seuraavasti: ruuantuotantoon menee enemmän energiaa, kuin saamme siitä energiaa. Fysiikan lakien mukaan tämä on oikeastaan väistämätöntä, joten tässä ei sinällään ole mitään uutista.

Kenties Hervan pääpointti oli, että ruuantuotantoon menee kolme kertaa enemmän energiaa, kuin saamme siitä energiaa. Ongelma olisi siis hukkaenergian suuri määrä. Muistamme kaikki energiapyramidin peruskoulun biologian kirjasta. Ravintoketjuissa suurin osa energiasta ”häviää” ravitsemustasolta toiselle siirryttäessä. Toisin sanoen kasvien sisältämästä energiasta vain pieni osa siirtyy kasvinsyöjiin eli tuotantoeläimiin. Vaikka tehotuotannossa energiatehokkuus on huipussaan, eläinravinto näyttäytyy tehottomalta ruuan roskiin heittämiseltä. Fysiikan lakeja vastaan on vaikea taistella.

Tuomas Vanhasen blogissa on hyviä vertailulukuja ruuan energiataloudesta. Nautakilon tuottaminen vaatii energiaa 70 kWh, kun taas maissin vain 1 kWh. Tätäkin tärkeämpää on ruoan energiatehokkuus eli hyötysuhde. Nautakilon hyötysuhde on 4 %, maissin 105 %. Maissin huikea hyötysuhde johtuu siitä, että siihen ei ole laskettu mukaan ilmaista, kasvin itsensä käyttämää aurinkoenergiaa. Omena taas on hyötysuhteeltaan kananmunia ja juustoa huonompaa, joten pahiksia löytyy kasveistakin.

Kenties Hervan huoli sittenkin oli, että ruuantuotantoon käytetään fossiilista energiaa. Jos näin oli, jaamme huolen. Koko ruokaympyrä – sekä kasvi- että eläinravinto – kannattaa tuottaa uusiutuvalla energialla energiaa säästäen.

Hervalla on ilmeisen aito huoli ruuantuotantomme tulevaisuudesta ja ajatuksia maatalouden roolista ilmastonmuutoksen torjunnassa. Ikävä kyllä nyt asia-argumentit hautautuvat retorisen vyörytyksen alle.

Oliko se kirjoituksen tarkoitus?

Metsäretoriikan murros

Tein historiaa. Kiitän älynväläyksestäni Euroopan metsäinstituutin apulaisjohtaja Lauri Hetemäkeä ja metsänhoitotieteen professori Heli Peltolaa (HS 28.11.2018). Älynväläykseni on, että tunnistin murroksen metsäretoriikassa. Vähemmästäkin on kutsuttu Linnan juhliin ja jaettu palkintoja.

Hetemäki ja Peltola kirjoittivat (pää)osin asiaa, mutta repsahtivat pariin otteeseen perinteiseen. Esimerkiksi: ”Terveet ja hyvin kasvavat metsät sitovat eniten hiiltä, kun taas sairaat, lahoavat ja palavat metsät päästävät sitä ilmakehään.”

He luovat mielikuvan kategorisesta erosta. Jos metsiä ei hoideta ja käytetä tietyllä tavalla, niin vääjäämätön seuraus on sairas, lahonnut ja liekehtivä metsä. Tuomiopäivä tulee. Ja se tulee heti. Kirjassaan Faktojen maailma Hans Rosling kutsui tällaista ajattelua kuiluajatteluksi, jossa tunnistetaan vain ilmiön ääripäät. Lisäksi epämääräisellä käsiteklimpillä sairas ja lahonnut metsä on lähinnä paatoksellista arvoa – outoa kieltä asiantuntijoilta.

Hetemäen ja Peltolan yksinkertaistus tarjoilee taas lööperiä some-lapaan (ks. blogini Nyt puhuu adressitutkija). Virheellisen mielikuvan ylläpitäminen toistolla, toistolla, toistolla on ikivanha vaikuttamiskeino. Tämän havainnon takia en kuitenkaan odota kutsua Linnan juhliin.

Hetemäki ja Peltola jatkavat: ”Metsien rooli ilmastonmuutoksen hillinnässä on tärkeä. Mutta metsiä tarvitaan myös ihmiskunnan muiden tarpeiden tyydyttämiseen. Metsiä on hyödynnettävä myös, jos haluamme saavuttaa YK:n kestävän kehityksen tavoitteet muun muassa työllisyydessä sekä tuotannon ja kulutuksen kestävyydessä.”

Tässä ei puhuta taloudellisesta kestävyydestä, eikä edes yleisestä kestävyydestä, vaan YK:n kestävän kehityksen tavoitteista. YK on ylevä organisaatio, johon tarvittaessa vetoaa niin pappi kuin pakanakin. Työllisyys on myös tehokas retorinen valinta. Se koskettaa pientä ihmistä enemmänkin kuin epämääräinen talous. Trumpkaan ei luvannut duunareille taloutta, vaan duunia. Huomatkaa vielä mahtipontinen sanavalinta – ihmiskunta – vaatimattoman ihmisen sijaan.

Kuka voisi vastustaa tällaista kehitystä? Ei ainakaan kansa, jota viedään ylevillä periaatteilla kuin pässiä narussa. Kansakunnan etuun vetoavaa retoriikkaa kuultiin myös LULUCF-lobbauksen yhteydessä, Yhdysvaltojen terrorismin vastaisessa sodassa ja Putinin Venäjällä.

Tällaisen retoriikan ajatuksena on nostaa jokin asia – tässä tapauksessa metsätalous ja -teollisuus – kansalliseksi kohtalonkysymykseksi sen sijaan, että sitä tarkasteltaisiin normaalina taloudellisena toimintana hyötyineen ja haittoineen.

No, kenties tässä ei äly välähtänyt eikä nero leimahtanut. Kenties kyseessä ei ole retoriikan murros, vaan asteittainen muutos. Kenties kuvittelin todellisuuden. Silti: kutsukaa Linnan juhliin!

Jossain välissä voisi pohtia, milloin retoriset keinot lipsahtavat propagandaksi – tilaa ja seuraa, Itse asiassa.

Nyt puhuu adressitutkija

Atte Komonen on ihmisroska. Atte Komonen on jakojäännös. Atte Komonen on adressitutkija. Adressitutkija on epäluotettava, adressitutkija on väärässä, adressitutkija tekee politiikkaa. Mikä on tämä mystinen adressitutkija?

Adressitutkija syntyi vuonna 2007, kun yli 200 suomalaista tutkijaa allekirjoitti avoimen kirjeen, jossa vedottiin luonnontilaisten metsien säilyttämisen puolesta. Tuohon aikaan some vasta orasti, joten adressitutkija syrjäytyi. Vuonna 2017 adressitutkija allekirjoitti vetoomuksen, jossa kyseenalaistettiin hallituksen suunnittelemat lisähakkuut – adressitutkija heräsi kuolleista ja nousi twiitti-taivaaseen.

Retorisessa mielessä adressitutkija on haukkumasana, jopa kirosana. Adressitutkijan asiantuntemusta ja motiiveja on syytä epäillä. Siis klassinen henkilöön menevä ad hominem -argumentti, johon turvaudutaan, kun perustelut puuttuvat: mutsis oli!

Vatvotaanpa some-reuhkaamista hieman.

Väite 1: Adressitutkijalla on väärä käsitys metsien hakkuista, metsänhoidosta ja metsätaloudesta. Oikea käsitys on se, mitä oikeat metsäntutkijat edustavat. Se on oikea, sillä he ovat oikeita metsäntutkijoita. Tästä ”argumentista” puuttuu määritelmä siitä, ketkä ovat oikeita metsäntutkijoita, näkemys siitä, mitä mieltä oikeat metsäntutkijat ovat, ja todistus siitä, että he ovat oikeassa. Pelkkää vouhkaamista siis.

Väite 2: Adressitutkija kertoo vain osatotuuden metsätaloudesta. Tässä rakennetaan olkiukkoa, eli kritiikkiä, joka ei perustu kritiikin kohteena olevan henkilön sanomisiin. Adressitutkija ei ole koskaan väittänyt julistavansa ainoata totuutta koko metsätaloudesta, vaan hän otti kantaa suunnitellun hakkuulisäyksen ilmasto- ja monimuotoisuusvaikutuksiin. Adressitutkija pysyy oman tieteenalansa piirissä kuten suutari lestissään. Lue vetoomus, jos et usko.

Väite 3: Adressitutkija tekee politiikkaa. Niin tekee, jos politiikan teko määritellään asiaperusteiseksi yhteiskunnalliseksi keskusteluksi. Mutta pohditaan politiikan määritelmiä joskus toisten.

Väite 4: Adressitutkija hamuaa valtaa. Just.

Jostain se somekin saa meeminsä.

Entinen kollegani emeritusprofessori Matti Kärkkäinen vihjaili Käytännön Maamies -lehdessä 09/2017: ”Mutta joidenkin tutkijoiden viimeaikaiset katkerat kommentit viittaavat siihen, että he haluavat myös päätöksentekovaltaa.”

Kärkkäinen syöttää vihjailuillaan suoraan some-lapaan: ”joidenkin tutkijoiden”. Kuka on tuo tutkija? Onko se lintu? Ei. Onko se lentokone? Ei. Onko se… adressitutkija?! On, jos lukee Kärkkäisen kolumnin.

Keittiöpsykologiaan nojautuva ”katkerat kommentit” pyrkii vielä marginalisoimaan adressitutkijan: hän ei ole järkevä, hän on katkera. Kyseenalainen retorinen tehokeino sekin.

Kolumnista jäi myös epäselväksi, mitkä ovat ne seikat, jotka viittaavat siihen suuntaan, että tutkijat hamuavat päätöksentekovaltaa. Niin tai näin, epäilyksen siemen oli kylvetty, se iti ja kasvoi menestyväksi some-rönsyksi.

Kärkkäisen mielestä on kuitenkin kohtuullinen vaatimus, että tutkijoita pitää kuunnella. Niinpä, päätöksentekovalta ja keskusteluoikeus ovat eri asioita.

Koska suomalaiset ovat normikansaa, niin tarkastellaan, mitä pykälät sanovat. Aloitetaan vaatimattomasti perustuslaista (2 §): ”Kansanvaltaan sisältyy yksilön oikeus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen.”

Kiva.

Jatketaan yliopistolakiin (2 §): ”… yliopistojen tulee […] toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.”

Oho.

Yliopistolaki siis edellyttää toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Tutkijan osallistuminen ei ole ainoastaan kohtuullinen vaatimus, Matti hyvä, se on must.

Nyt kun olemme Kärkkäisen kanssa samaa mieltä siitä, että tutkijoiden osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun on demokraattisen yhteiskunnan tahtotila, voisimme pohtia sitä, mitkä ovat tämän osallistumisen pelisäännöt. Mutta ei nyt.

Matti päättää kirjoituksensa kauniisti: ”Tutkijat ovat ihmisiä. Ihmisillä on arvoja, jotka vaikuttavat heidän käyttäytymiseensä.” Sekä adressitutkija että oikea metsäntutkija nyökyttelevät liikuttuneina – me molemmat olemme, meillä molemmilla on.

Käsi koskettaa kättä. Säästöpuussa tikka. Suudelma.