Pienestä suurempaan

Ympäristökeskustelussa mittakaava unohtuu usein ja takerrutaan lillukanvarsiin.

A-studiossa (14.10.2021) keskusteltiin maatalouden ilmastotoimista. Maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä hehkutti maataloudessa jo tehtyjä ilmasto- ja ympäristötoimia. Suomen Ilmastopaneelin puheenjohtaja professori Markku Ollikainen vuorostaan tarjosi madonlukuja: maatalouden ilmastotoimet ovat olleet lillukanvarsissa kompastelua. Esimerkiksi kivennäismaiden pelloilla tehtävien toimien ilmastohyöty on mitätöntä, jos turvepeltoja raivataan lisää ja viljellään nykymenetelmin. Lepällä oli iso kuva hukassa.

Olen itsekin ajattelussani syyllistynyt yhden kerran (sic!) mittakaavavirheeseen. Kannatin konsensuskiimassa joutomaiden ja peltoheittojen metsitystä. Tuoreessa tutkimusartikkelissa Luonnonvarakeskuksen tutkijat osoittavat, että metsityksellä ei ole juurikaan merkitystä Suomen hiilineutraalisuustavoitteen 2035 saavuttamisessa. Komosella oli iso kuva hukassa.

Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas on toistuvasti todennut, että ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa fossiilitaloudesta luopuminen on keskeisintä. Taalaksen retoriikassa ei pelkästään korosteta oleellisinta, vaan vastustetaan pieteetillä muita vähemmän oleellisia mutta välttämättömiä keinoja, kuten metsien hiilinieluja tai maatalouden ilmastotoimia. Tutkija-asiantuntijat ovat fossiilitaloudesta luopumisesta Taalaksen kanssa samaa mieltä, mutta muusta he eivät juuri olekaan.

Yhtäältä Taalas ymmärtää ison kuvan, toisaalta iso kuva johtaa harhaan. Tuhansien vuosien aikajänne ei ole ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa elinkelpoinen strategia. Globaalin näkökulman ylikorostaminen voi myös pudottaa kansalliset hanskat. Populistin retoriikassa viesti vääntyy muotoon ”mitään ei kannata tehdä ennen kuin Kiina ja Yhdysvallat ovat hiilineutraaleja”. Ikävä kyllä, tuomiopäivä tulee sitä ennen (Keinonen 1995). Kaiken kaikkiaan Taalas näyttää pitävän isoa kuvaa ja ruohonjuuritasoa jotenkin erillisinä. Sitä ne eivät ole.

Pikkuasioiden parissa puuhastelu ei tarjoa vain hyvää mieltä ja silmänlumetta. Systeemitason muutos näet harvemmin alkaa politiikan kabineteissa, varsinkin jos muutos rajoittaa äänestäjien elämää. Vastaavasti myös elinkeinoelämä muuttuu, kunhan riittävän moni kuluttaja arvostaa tai vaatii vaihtoehtoisia tuotteita ja palveluita – luo kysyntää. Yhdysvalloissa liittovaltio eli iso kuva on suhtautunut nihkeästi ilmastotoimiin, kun taas monet osavaltiot toteuttavat kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa. Historiaa tuntevat tietävät, että systeemi ei muutu itsestään. Se muuttuu yksittäisten ihmisten puheiden ja tekojen kautta. Näille ihmisille jaetaan Nobelin palkintoja.

Ympäristökeskustelussa on hyvä muistaa mittakaava. Yhtä tärkeää on tunnistaa se, milloin pitää ajatella isosti, milloin pienesti. Pieniin vääryyksiin on helpompi puuttua kuin suuriin. Pienikin askel voi olla suuri… tai ainakin poliittisesti ainoa mahdollinen. Toisaalta väärien asioiden tekeminen syö rahaa ja hyvää tahtoa. Vihervilma viiltelee ranteitaan, kun taas maajussi kokee että eikö sille mikään riitä.

Klisee ajattele isosti, toimi paikallisesti saattaa olla järkevä tie eteenpäin. Pienestä suurempaan.

Luonnontila vai luonnon tila

WWF Suomen Liisa Rohweder ja Mai Suominen (HS 31.8.2021) olivat huolestuneita valtionmaiden luonnonmetsien kohtalosta. Metsähallituksen Hannu Lehtosen (HS 3.9.) mukaan Metsähallitus ei hävitä luonnontilaisia metsiä. Molemmat lienevät oikeassa. Se ei kuitenkaan ole tässä oleellista.

Avainsana on luonnonmetsä tai luonnontilainen metsä. Maailmassa ei ole kolkkaa, johon ihminen ei olisi vähintään epäsuorasti vaikuttanut: ihmiskunnan buffeesta löytyy typpilaskeumaa, otsonikatoa ja ilmastonmuutosta. Siksi maailmassa ei ole luonnonmetsiä sensu stricto jäljellä. Kiistely luonnonmetsän käsitteestä johtaa retorisille sivupoluille siitä, mikä on luonnontilaista ja onko ihminen osa luontoa. Filosofointi on mielenkiintoista ja kehittävää. Se ei kuitenkaan pysäytä lajikatoa tai kehitä metsänhoidon käytänteitä. Joskus näkee jopa argumentin, että koska ihminen on osa luontoa, voimme elää miten mielen juolahtaa.

Lehtosen mukaan ”luonnontilaiseksi ei voida katsoa metsää, joka on ihmisen perustama, jossa puuston luontaisia puulajisuhteita on taimikonhoidolla tai hakkuin muutettu, metsää on lannoitettu tai metsä ojitettu”. Lehtonen määrittelee luonnollisen nimenomaan metsänhoidon vinkkelistä: luonnontilainen on kirveen, kuokan ja apulannan koskematonta. Tämä on rajatumpi määritelmä kuin se, että luonnontilaisen pitäisi olla vailla mitään ihmisvaikutusta.

Lehtosen rajaus on perusteltu, mutta liian tiukka, jotta se toimisi metsäpolitiikan ja metsänhoidon käytänteiden ohjenuorana. Tappara on näet vieraillut lähes joka metsikössä ainakin joskus.

Metsiensuojelun keskeinen tarkoitus on lajien ja luontotyyppien suojelu ja tätä kautta luontokadon pysäyttäminen. Oleellista ei siis ole tarkastella metsän luonnontilaisuutta itsessään vaan metsäluontoa (luonnon tilaa erikseen kirjoitettuna). Siis sitä onko metsässä suojelunarvoista luontoa. Keskustelu siitä, mikä ylipäätään on suojelunarvoista, on oma monimutkainen savottansa.

Palataan Rohwederin ja Suomisen kritiikkiin sekä Lehtosen vastaukseen. Oleellinen kysymys ei ole se, hävittääkö Metsähallitus luonnontilaisia metsiä, vaan se, hävittääkö Metsähallitus metsiä joissa on merkittäviä luontoarvoja. Tai vielä konkreettisemmin: hakkaako Metsähallitus valtion metsiä, joiden luontoarvot ovat suurempia kuin niiden yksityismetsien, joita valtio ostaa suojeluun Metso-ohjelmassa.

Lumikki ja neljä taimea

Lambin vessapaperipaketissa kerrotaan, että ”jokaista käytettyä puuta kohden istutetaan neljä uutta”. Hyvä niin, kuluttajan yläpääkin kiittää.

Slogan ei ole Lambin keksimä: Google-haku ”istutetaan neljä” paljastaa, että sitä ovat viljelleet muun muassa MTK, ministeri Leppä, Suomen metsäyhdistys, Stora Enso, UPM, Metsäteollisuus ry.

Slogan ei ole virheellinen, mutta siinä tehdään kärpäsestä härkänen. On totta, että päätehakkuualalle istutetaan noin 2000 taimea, ja jos päätehakkuussa on poistettu noin 500 runkoa, saadaan tuo mainittu ”neljä uutta”.

Mikä tässä kuviossa mättää? Eikö ole parempi, että istutetaan puita hakkuiden jälkeen kuin ollaan istuttamatta. Kyllä. Mutta tätä voi perustella puhtaasti taloudellisen kestävyyden näkökulmasta, ja näin on Suomessa toimittu melkein vuosisadan ajan. Ympäristövastuullisuudesta puhuttaessa pitäisi pystyä vuonna 2021 tarjoamaan jotain muuta kuin sata vuotta jatkunut itsestäänselvyys.

Lambi-mainonnan uhrille syntyy mielikuva, että avohakkuun jälkeen puuston määrä nelinkertaistuu istutusten ansiosta. Taimikossa puiden lukumäärä on toki suurempi kuin juuri päätehakatussa metsässä, mutta kiertoajan lopussa avohakataan taas abouttiarallaa 500 runkoa. Tämä johtuu siitä, että kuolema korjaa satoa: valtaosa istutetuista (ja kylvetyistä ja luontaisesti syntyneistä) puista tapetaan raivauksissa ja harvennuksissa – tai ne kuolevat luontaisesti. Itse asiassa ilman luontaista taimiainesta neljä istutettua taimea tuskin riittäisi hyvään satoon päätehakkuussa.

Lambin mainos ei sinällään ole maailman kauhein hirveys, sillä mainostaja huijaa aina. Sen sijaan valtiojohtoinen propaganda on astetta vakavampi asia. Esimerkiksi 2020 Suomen valtio on maa- ja metsätalousministeriön, Metsähallituksen ja Suomen Metsäkeskuksen kautta levittänyt ”neljän taimen satua”, eli tukenut metsäalan etujärjestöjen viestintäkampanjaa 380 000 eurolla (MMM:n suora rahoitus 80 000 eur). Kampanjan todenmukaisuutta on vatvottu myös eduskunnassa (KK 548/2020 vp).

Neljän taimen satu on vähintään semisti metsäzombie.

Metsäinen dissonanssi

Katso hetki alla olevaa kuvaparia. Mikä on ensimmäinen ajatuksesi?

Itselleni vasen kuva näyttäytyi ns. hyvin hoidettuna, jaksollisen kasvatuksen talousmetsänä. Oikea kuva vuorostaan hahmottui monilajisena jatkuvan kasvatuksen metsänä – ilman kantoja jopa luonnonmetsän kaltaisena.

Synapsini sutaisivat tyhjää, kun luin kuvatekstit.

Kuvapari on koteihin jaetusta esitteestä, jossa Jyväskylä esittelee taajama- ja virkistysmetsiensä hoitoa. Mikä mieltäni hämmentää?

Vasemmassa kuvassa luodaan mielikuva, että hoitamaton metsä on tasaikäinen, varjoisa ja avoin (alaoksat puuttuvat). Kuitenkin kuvan esittämä ”hoitamaton” tasaikäinen metsä syntyy oikeastaan vain metsänhoidon avulla. Oikeanpuoleisen kuvan metsänrakenteeseen vuorostaan päästään ilman hoitoa, mutta se voi viedä enemmän aikaa. Oikeasti hoitamaton metsä on monilajinen ja -rakenteinen. Alaoksien puuttuminen ei myöskään liity hoitoon tai hoitamattomuuteen; isoissa ja pienissä kuusissa on aina alaoksat, varttuneissa männyissä ei. Metsänhoito myös synnyttää ylitiheitä metsiä; luonnonmetsät ovat harvoin pöheikköä.

Kuvasta ja kuvatekstistä syntyy helposti mielikuva, että hoitamaton metsä ja luonnonmetsä ovat sama paha asia. Jos oikeanpuoleisesta kuvasta poistettaisiin kannot, väittäisin sitä enemmän hoitamattomaksi luonnonmetsäksi kuin vasenta kuvaa. Lienee viestinnällinen kikka, että vasempaan kuvaan ei ole piirretty kantoja, vaikka ne sinne eittämättä kuuluisivat. Tulkintaa vaikeuttaa myös epäselvä mittakaava: onko ihminen luonnollisessa mittakaavassa vai ei. Jos on, kuvassa on ensiharvennusvaiheen metsä, jos ei, metsä on jotakin muuta. Tällä on suuri merkitys kuvan tulkintaan.

Ilmeisesti esitteen tarkoituksena on perustella, miksi virkistys- ja taajamametsiä ylipäätään pitää hoitaa. Siksi on outoa, että kuvaparissa vertaillaan hoidettua jaksollisen kasvatuksen metsää hoidettuun jatkuvan kasvatuksen metsään, ei hoidettua ja hoitamatonta metsää keskenään. Perustelut ontuvat muutenkin: ”Hoidettu metsä on elinvoimainen, monimuotoinen…” Vai pyritäänkö esitteessä perustelemaan, miksi virkistys- ja taajamametsiä hoidetaan jatkuvan kasvatuksen, ei jaksollisen kasvatuksen menetelmin? Jos tämä oli tarkoitus, se ei esitteestä välity. Jos kuvassa taas yritetään havainnollistaa sitä, miksi avohakkuun jälkeen viljeltyä metsää pitää harventaa, viestintä epäonnistui.

Kuvallinen viestintä on tehokasta – hyvässä ja pahassa. Jyväskylän kaupungin esitteessä virkistys- ja taajamametsien käsittelyn monimutkaiset yksityiskohdat tiivistetään kuvapariin, jossa kuitenkin luodaan yliyksinkertaistettu – jopa virheellinen – näkemys todellisuudesta. Virheellisten näkemysten esittäminen ei voi olla kunnallisten ja valtiollisten toimijoiden viestintästrategia.

Huolellisuutta, kiitos.

Puisevaa ikärasismia

Maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä ja ekologian professori Janne Kotiaho keskustelivat A-studiossa 12.5.2021 metsien hakkaamisesta yhä nuorempina. Etelä-Suomessa kiertoaikoja puristetaan jopa 60 vuoteen. 60-vuotias metsä alkaa juuri ja juuri näyttää metsältä.

Lepän ja Kotiahon keskustelu toi takavuosilta mieleeni muutamalta maajoukkuesuunnistajalta (evp) lipsahtaneen lapsuksen: hyvin hoidetussa metsässä on ilo suunnistaa. Koska suunnistajia haastateltiin metsäalan lehtiin, on mahdollista, että toimittaja on ohjannut ajatuksen maaliin kuin Valko-Venäjän lennonjohto Ryanairin koneen.

Paljastan totuuden. Yksinoikeudella. Sinulle.

Niin sanottu hyvin hoidettu metsä, etenkin rehevällä kasvupaikalla, on ison osan kiertoajastaan suunnistajalle hirveikköä; kartalle se on kuvattu vihreänä. Mitä lyhyempi kiertoaika, sitä enemmän hirveyttä. Kiertoajan lyhentäminen on metsäpolitiikan tavoite.

Mutta miten kiertoaika liittyy retoriikkaan?

Usein avohakkuiden laajuutta väheksytään toteamalla, että vuosittain vain 0,6 % metsäpinta-alasta avohakataan. Väite on totta, mutta johtaa harhaan. Harhainen se on siksi, että tänä vuonna avohakattu metsä näyttäytyy vielä ensi vuonnakin avohakkuuna. Itse asiassa metsäammattilaisten ohjeiden mukaisesti, eli hyvin hoidettuna, metsä on erilaista vitelikkoa vuosikymmeniä. Avohakkuiden pinta-ala siis kumuloituu vuosien saatossa.

Jos kiertoaika puserretaan 60 vuoteen, maisemassa ei enää ole yli 60-vuotiasta talousmetsää. Sadan vuoden kiertoajalla yli 60-vuotiasta satumetsää on 40 %. Edellä esitetty on yksinkertaistus. Kuva paljastaa todellisuuden: yli 60 v. metsien osuus on vähentynyt 1950-luvun 50 %:sta nykyiseen 35 %:iin.


Etelä-Suomen metsien ikärakenne 1951–2019. Lähde: https://forest.fi/fi/artikkeli/metsien-ikarakenne-vuosina-1951-2019/ Lähdeaineisto: Luke

Suunnistajien lisäksi muutkin kansalaiset diggaavat hyväkulkuisista metsistä hoidosta tai sen hyvyydestä riippumatta. Metsien sekakäyttäjän näkökulmasta ohjeiden mukaista hyvää hoitoa tarvitsevat oikeastaan vain taimikot ja nuoret harventamattomat metsät – paradoksaalisesti niitä syntyy ohjeiden mukaisen hyvän metsänhoidon seurauksena.

Yksityiset metsänomistajat hoitavat metsiään omien tavoitteidensa mukaisesti, eivät suunnistajien tai muiden metsissään loisivien jokamiesoletettujen. Sen sijaan kunnallisissa ja valtiollisissa virkistysmetsissä pakkohoidon mielekkyyttä kannattaa pohtia enemmän. Palaan tähän tulevissa blogeissani – Itse asiassa.

Turvenuija

Hallitus päätyi tukemaan turvetta. Kiitokseksi Turvetuottajat ry. maksoi sivullisen propagandaa Helsingin Sanomissa 9.5.2021. Propagandan levittäminen lienee edunvalvontajärjestön tehtävä. Wikipedia tietää, että ”propaganda tarkoittaa aatteen tai opin järjestelmällistä levitystä, jolla pyritään muokkaamaan mielipidettä… Propaganda voi koostua faktoista, väitteistä, huhuista, puolitotuuksista tai valheista. Tavoitteensa saavuttamiseksi propagandan levittäjä valikoi esittämänsä tiedot ja argumentit tehokkaimmaksi katsomallaan tavalla, joskus vääristellen niitä tai jättäen oleellista tietoa pois…”.

Hesari pyysi asiantuntijoita arvioimaan mainoksen väittämiä. Tuomio oli selvä: pääosin tulkinnanvaraisia osatotuuksia, irrelevantteja yksityiskohtia ja virheellisiä väittämiä (HS 10.5.2021). En toista Hesarin analyysiä. Kiinnitän sen sijaan huomiota muutamaan retoriseen kikkaan.

Mainos päättyy kaltevan pinnan argumentaatiovirheeseen: ”Turvetuottajat ovat useiden maaseutukuntien suurimpia työllistäjiä. Näiden kuntien olemassaolo on uhattuna turvetuotannon loppuessa.” Kaltevan pinnan argumentaatiovirhe tarkoittaa, että pienistä ja sinänsä totuudenmukaisista asioista seuraa ikään kuin väistämättä kamalia asioita kaikkialla – maailman- tai kunnanloppu.

Kyllä, turvetuotanto työllistää kunnissa. Mutta sen merkitystä hämärretään sanaparilla ”useiden kuntien”. ’Usea’ voi tarkoittaa mitä tahansa 3:n ja 309:n (kuntien määrä) välillä, joten olisi ollut mielenkiintoista saada näiden kuntien tarkka lukumäärä. Vähemmän villi veikkaus: lukumäärä on selvästi lähempänä kolmea kuin kolmeasataa, kenties jopa lähempänä kolmea kuin kolmeakymmentä. Lisäksi lukijaa olisi auttanut, jos sanapari ”suurimpia työllistäjiä” olisi täsmennetty. Riittääkö sijoitus top 10:iin, jotta pääsee suurimpien työllistäjien joukkoon? Pikkukunnissa alle kymmenen ihmisen puulaakit ovat suuryrityksiä.

Sitran raportin mukaan ”Etelä-Pohjanmaalla turvealan työllistävä vaikutus suhteessa maakunnan kokonaistyöllisyyteen on maakunnista suurin (0,56 %)”. Paljon vai vähän, arvioi itse. Ota myös huomioon, että turvealan työllisten määrä ei automaattisesti tarkoita tulevien työttömien määrää, vaikka propaganda pyrkisi luomaa sellaista mielikuvaa.

”Näiden kuntien olemassaolo on uhattuna turvetuotannon loppuessa.” Mitä tarkoittaa kunnan olemassaolo: palvelujen loppumista, kuntaliitosta, väestökatoa vai kuntaidentiteetin häviämistä? Rakennemuutos on kurittanut (huom. neutraali sanavalinta) Suomen maaseutua 50-luvulta lähtien, ja siinä rytäkässä kuntia on mennyt ja menee. Kuntanationalistiin viesti tietenkin vetoaa.

Hallituksen turvenuija kopsahti pöytään: turve sai miljoonatuen. Tuen keskeisenä perusteluna oli muutoksen nopeus. Harva muistaa, että jo kymmenen vuotta sitten Suomalainen tiedeakatemia suositteli polttoturpeen asteittaista lopettamista, vaikka maan hallitus ja VTT:n poliittisesti ohjattu (painostettu) johto muuta kikkaili. Nyt hallitus jatkaa samaa kikkailua ilman VTT:n tukea.

Turvetukieurot ovat ennen kaikkea pois lastensairaaloilta ja kotimaiselta koronarokotteelta. Tulevaisuusinvestointina hallitus leikkaa tutkimuksen rahoitusta. Maaseudun infra rapistuu. Mitä mieltä pitää tässä tilanteessa olla järjestöstä, joka otsikoi mainoksensa 70 miljoonan euron tukipaketin jälkeen vuonna 2021: ”Turve on tulevaisuuden turva?”

Lucky Luke -sarjakuvat päättyvät siihen, kun pyssysankari ratsastaa vihellellen auringonlaskuun. Kuka viheltelee nyt?

Havuja, PEFCele

Keskustelu PEFC-metsäsertifioinnin ympärillä jatkuu. Helsingin Sanomissa oli laaja artikkeli aiheesta 4.5.2021, ja keskustelu jatkui Mielipide-sivuilla 6.5. PEFC-standardityöryhmän puheenjohtaja Paavo Pelkonen puolusti PEFC-sertifiointia, kun taas metsäekologian dosentti Timo Kuuluvainen esitti kriittisemmän näkemyksen sertifioinnin ekologisesta kestävyydestä.

Piru asuu retorisissa yksityiskohdissa, joten katsotaan, mitä Pelkosen teksti on syönyt. Koska toimitus muokkaa Mielipide-kirjoituksia, on mahdollista, että kirjoittajan alkuperäinen sanoma on vääristynyt. Lukija kuitenkin muodostaa näkemyksensä julkaistun tekstin perusteella, joten autetaan häntä siinä.

Pelkosen mukaan ”PEFCin edistämät luonnonhoidon menetelmät ovat kuitenkin tutkimustenkin mukaan oikeita ja nyt niiden vaikuttavuutta parannetaan edelleen”. Kyllä. Tutkimustieto tukee ainakin sitä, että säästöpuista on hyötyä. Myös toinen väittämä on osin totta. Historiaa tuntematon lukija ei kuitenkaan tiedä, että PEFCin säästöpuukriteerien ekologista vaikuttavuutta heikennettiin heti ensimmäisen kauden jälkeen. Siksi muotoilu ”parannetaan edelleen” on kyseenalainen. Tätä teemaa käsittelee myös Timo Kuuluvainen kritiikissään.

Toisin sanoen nyt tehty korjausliike on oikea, mutta ilman alun heikennyksiä ja sen jälkeisiä marginaalisia muutoksia 20 vuodessa olisi voitu saavuttaa paljon enemmän. 20 vuoden neliraajajarrutus ei tietenkään anna ruusuista kuvaa metsäalan tahtotilasta monimuotoisuuden turvaamiseksi. Esihistoriaa tunteva muistaa, että säästöpuita esitettiin jätettäväksi jo 1960-luvulla, kenties jo aiemmin.

Pelkonen jatkaa: ”PEFC yksiselitteisesti kieltää monimuotoisuudelle arvokkaiden lainsäädännöllä turvattujen sekä standardin määrittelemien muiden luontokohteiden heikentämisen.” PEFC siis kieltää laittoman toiminnan. Hyvä niin. Lakia pitää kuitenkin noudattaa ilman sertifiointiakin. Mutta totta toinen puoli: PEFC-sertifioinnin vaatimukset ovat ainakin säästöpuiden osalta lainvaatimaa minimitasoa (= 0) suuremmat. On kuitenkin viestinnällinen ongelma, että lain ja sertifioinnin vaatimuksen sotketaan samaan soppaan, jolloin lukijan on mahdotonta arvioida sertifioinnin tuomaa lisäarvoa.

Pelkonen myös kirjoittaa, että ”Standardi sisältää kymmeniä vaatimuksia, joiden noudattamista auditoidaan vuosittain”. Auditointi on tärkeä osa laadunvarmistusta, mutta jälleen piru bunkkaa detaljeissa. Ely-keskusten kritiikin mukaan kriteerit ovat niin ympäripyöreitä, ettei niiden toteutumista käytännössä voida valvoa.

Tuskin keskustelu tähän loppuu, ja hyvä että keskustellaan.

#METOo

Kirjoitin vähän aikaan sitten PEFC-metsäsertifiointijärjestelmästä, jonka ekologiset kriteerit ovat tutkijoiden mukaan vaatimattomat. Pöhinä PEFCin ympärillä jatkuu.

Maaseudun tulevaisuudessa Metsäalan asiantuntijoiden liitto METO hämmästelee ely-keskuksen ja Suomen ympäristökeskuksen päätöstä jättää allekirjoittamatta uusi PEFC-standardi.

”Onko elyn irtaantumisessa PEFC-standardista otettu huomioon ely-keskuksen lakiin kirjoitettu kokonaistehtävä? Laissa ensimmäisenä tehtävänä on yrittäjyyden ja elinkeinotoiminnan edistäminen”, neuvottelupäällikkö Erkki Eteläaho toteaa.

Eteläaho on oikeassa ja väärässä ja sanavalinnat todennäköisesti tarkkaan harkittuja. Lukija ostaa mielikuvan, että elyn tärkein tehtävä on edistää yrittäjyyttä ja elinkeinotoimintaa. Tätä Eteläaho ei sano. Hän sanoo: ”Laissa ensimmäisenä tehtävänä on yrittäjyyden ja elinkeinotoiminnan edistäminen.”

Todellakin.

Yrittäjyyden ja elinkeinotoiminnan edistäminen on lain 3 § kohta 1, mutta laissa ei oteta kantaa kohtien prioriteettijärjestykseen. Samassa pykälässä todetaan myös, että ”Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten tehtävänä on lisäksi … valvoa yleistä etua ympäristö- ja vesiasioissa, tuottaa ja jakaa ympäristöä koskevaa tietoa sekä parantaa ympäristötietoutta, ehkäistä ja torjua ympäristövahinkoja ja -haittoja, huolehtia valtion vesitaloudellisista luvista ja yksityisoikeudellisista sopimuksista sekä huolehtia ympäristö-, vesihuolto- ja vesistötöiden toteuttamisesta.”

Meton ulostulo on jälleen loistava esimerkki siitä, kuinka retorisilla valinnoilla johdetaan kansaa harhaan. Itse asiassa elyn perustelut ovat hyvin seikkaperäiset (24 sivua). Totuudesta kiinnostuneen kannattaa lukea ne, eikä tyytyä Eteläahon ylimalkaiseen heittoon.

Metsä-zombie

Se ei kuole, vaikka se kumotaan toistuvasti: zombie-väittämä. Zombie-väittämät kummittelevat, koska lobbarit ja poliitikot hellivät niitä vuodesta toiseen ja some kierrättää sontaa. Me tavikset olemme osasyyllisiä, sillä emme halua, jaksa tai ehdi perehtyä asioihin syvällisesti.

Usein zombie-väittämä ei ole täysin tuulesta temmattu. Se voi olla osatotuus, jonka hyvän kotikasvatuksen saanut uskaltaa luikauttaa ilman valehtelijan leimaa.

Metsäala on zombie-väittämien eldorado.

Löysin Hesarin välistä Elinvoimainen maaseutu -mainosliitteen. Läpyskässä MTK kertoi olevansa metsänomistajan tietolähde ja auttaja. Edunvalvoja paljasti, että ”Mitä paremmin metsät on hoidettu, sitä paremmin ne kasvavat ja torjuvat ilmastonmuutosta. Vanhoissa metsissä sekä puun kasvu että hiilensidontakyky vähenevät.”

Haahuiliko Hesarin välistä zombie? Analysoidaan.

Väite 1: ”Mitä paremmin metsät on hoidettu, sitä paremmin ne kasvavat.” Pitää riittävän hyvin paikkansa. Mutta mitä tarkoittaa ”paremmin kasvavat”: Nopeammin? Laatupuuta tuottaen? Rahaa? Ja kenen näkökulmasta paremmin hoidettu?

Väite 2: ”Mitä paremmin metsät on hoidettu, sitä paremmin ne torjuvat ilmastonmuutosta.” Syy-seuraussuhde on liian yksioikoinen, sillä se riippuu aikajänteestä, puun loppukäytöstä ja metsänhoidon toimenpiteestä. Jos hyvällä metsänhoidolla tarkoitetaan sitä, että metsikön kiertoaika rutistetaan minimiin, väite on epätosi.

Väite 3: ”Mitä paremmin metsät kasvavat, sitä paremmin ne torjuvat ilmastonmuutosta.” Kenties ”paremmin” tarkoittaa tässä ”nopeammin”. Metsän kasvu- ja hiilensidontanopeus ei kuitenkaan kerro kaikkea metsien kyvystä torjua ilmastonmuutosta: sutiva mopokaan ei kulje kovaa. Itse asiassa kasvu- ja hiilensidontanopeuksien vertailu on mielekästä lähinnä samassa kiertoajan vaiheessa olevissa metsissä. Ilmaston kannalta oleellista ovat hiilivarastot, sillä nopeasti sidottu hiili menee hukkaan, jos se pössytellään taivaalle.

Väite 4: ”Vanhoissa metsissä sekä puun kasvu että hiilensidontakyky vähenevät.” Väite pitää yleensä paikkansa, jos epämääräinen ”kyky” korvataan sanalla ”nopeus” ja etenkin jos hiilensidontaa tarkastellaan puu- eikä metsikkökohtaisesti. Ilmaston kannalta oleellista ovat kuitenkin hiilivarastot (ks. väite 3).

Yleinen retorinen keino on esittää kaksi näennäisesti irrallista väitettä peräkkäin, jolloin lukija automaattisesti muodostaa niiden välille syys-seuraussuhteen tai tekee muita retorikon toivomia johtopäätöksiä.

Esimerkiksi väite 3 yhdistettynä lauseeseen 4 luo mielikuvan, että ilmastoystävällisen metsänomistajan kannattaa hakata metsänsä, mikä taas ei ollenkaan väistämättä pidä paikkaansa (ks. väite 2).

Samassa tekstissä MTK:n metsäjohtaja Juha Hakkarainen toteaa ensin, että ”[Metsän]omistaja päättää sen, mitä metsässä tehdään.” ja sitten ”Sekä ilmastonmuutoksen että Suomen kansantalouden ja myös yksityisen metsänomistajan kannalta on tärkeää, että metsiä hoidetaan hyvin tulevaisuudessakin.”

MTK sittenkin haluaa kertoa yksityiselle metsänomistajalle, mikä on tärkeää ja miten se saavutetaan, sopivilla zombieilla höystettynä.

PEFCletti

Suomalainen metsänhoito on kestävää, jopa maailman kestävintä, timanttiakin kovempaa. Kestävässä metsänhoidossa luontoarvot ja puuntuotanto ovat tasapainossa. Kestävyyden mittaaminen ei kuitenkaan ole helppoa, eikä yhtä oikeaa vastausta ole olemassa.

Jotta pohjoinen siirtomaatavara saataisiin maailmanmarkkinoille, pitää sen kestävyys pystyä osoittamaan. Tätä varten on kehitetty erilaisia sertifiointijärjestelmiä. Suomessa käytetään laajimmin PEFC-sertifiointijärjestelmää. Sen piiriin kuuluu 92 % talousmetsistä.

Onko PEFCin kestävyysretoriikalla katetta?

Vaihtoehtoisen näkökulman PEFCin itsearvioon tarjoaa uunituore artikkeli Metsätieteen aikakauskirjassa. Se tarkastelee PEFC-sertifioinnin kehitystä ja vaikutusta jätettävien säästöpuiden määrään ja laatuun viimeisen 20 vuoden aikana. Säästöpuiden tarkoituksena on vähentää hakkuiden haitallisia luontovaikutuksia.

Artikkelin mukaan ”sertifioinnin ensimmäisen viisivuotiskauden jälkeen säästöpuukriteerin indikaattoreiden määritelmiin ja kynnysarvoihin tehtiin merkittäviä heikennyksiä, eivätkä indikaattoreihin myöhemmin tehdyt muutokset ole olennaisesti parantaneet kriteerin ekologista vaikuttavuutta.” Kehityssuuntana on ollut sertifioinnista aiheutuvien kustannusten minimoiminen, ei ekologinen kestävyys.

Artikkeli myös paljastaa, että kansainvälisessä vertailussa Suomen PEFC-sertifioinnin vaatimustaso on kaikkein matalin säästöpuiden määrän suhteen. Sen sijaan Ruotsin talousmetsissä on Suomea laajemmin käytössä tasoltaan vaativampi FSC-sertifiointi. Heja Sverige!

PEFC-sertifioinnin tahtotila on ilmeinen: niin kauan kuin siirtomaatavaramme kelpaavat sivistysvaltioille, ne ovat kestävästi tuotettuja.

Mitä alempana on rima, sitä helpompi se on ylittää.