Hölmöläisten hommaa

Suomen metsäkeskuksen johtaja Ari Eini kirjoitti kirjanpainajasta Metsälehdessä 1.9.2022. Tarkastellaan joitakin kirjoituksen väitteitä.

Ensin Eini paljastaa syyllisen: kirjanpainajariskiä lisää ilmaston lämpeneminen, juurikääpä ja myrskytuho. Väite on totta, mutta valikoiva. Einin johtama organisaatio tarjoaa karttapalvelua, jossa kuvataan kirjanpainajariskialueita. Riskikohteiden poimintaehtojen määrittely on tehty yhteistyössä Luonnonvarakeskuksen kanssa, eli sillä on tieteellistä pohjaa.

Palvelun tuotekuvauksessa kerrotaan, että ”[Hyönteistuhohakkuun] ympäriltä 500 metrin säteeltä etsitään kohteita, joissa ilmoitettu uudistushakkuu leikkaa avoimen metsävaratiedon perusteella suojuspuukuusikkoa tai eri-ikäisrakenteista, varttunutta tai uudistuskypsää kuusikkoa ja joissa kuusikko on aukkoon nähden lännen ja kaakon välissä, altistaen kuusikon auringon paahteelle.”

Toistan: ”…kuusikko on aukkoon nähden lännen ja kaakon välissä, altistaen kuusikon auringon paahteelle.” Tämän selvemmin ei voisi todeta sitä, kuinka avohakkuu lisää kirjanpainajatuhoriskiä, etenkin kun aukon reunat ovat vielä alttiita myrskytuhoille. Jostain syystä Eini ei tätä mainitse, vaan tarjoaa lääkkeeksi taudin aiheuttajaa.

”Käytännössä ainoa keino tuhojen torjuntaan on riittävän ajoissa ja riittävän laajasti suoritettu avohakkuu, jossa poistetaan vaurioituneet ja mahdollisesti jo tartunnan saanut puusto…” Tässä on kyse tuhon leviämisen estämisestä, ei sen torjunnasta. Sen sijaan ongelman ennaltaehkäisy esim. sekapuustoisuutta lisäämällä saa Einiltä tuomion: ”Lääkkeeksi ilmastonmuutokseen on tarjottu sekapuustoisuutta. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että kirjanpainaja löytää yksittäiset kuuset myös sekametsästä koivujen ja mäntyjen joukosta.”

Yksittäisen kuusen kuolema ei ole metsätuho eikä sillä ole juurikaan taloudellista merkitystä. Lisäksi sekametsäisyys vähentää metsänomistajan taloudellista riskiä, kun kaikki munat eivät ole samassa korissa. Sekametsäisyys voi olla osa ratkaisua muihinkin nykymetsätalouden aiheuttamiin ongelmiin: juurikääpä, hirvieläintuhot, tuulituhot… Siksi esimerkiksi UPM ja Tornator pyrkivät lisäämään sekametsäisyyttä. Jostain syystä valtiolliset toimijat haluavat roikkua monokulttuurisessa avohakkuuhirressään.

Eini jatkaa: ”Metsänomistaja voi hakea korvausta suojelualueelta omaan metsäänsä levinneestä hyönteistuhosta, mutta tuholähteen todentaminen on vaikeaa.” Nimenomaan: tuho on voinut saada alkunsa talousmetsästä, kuten Luken tutkimuspäällikkö Markus Melin kirjoittaa. Samalla voisi pohtia, miten naapurin avohakkuun aiheuttama kirjanpainajatuho korvataan avohakkuun uhrille. Ja kun alkuun päästiin, aletaan villiksi: pitäisikö avohakkuun suojelualueelle aiheuttama tuho korvata.

Lopuksi Eini äityy paatokselliseksi: ”Kuollut metsä harmaine luurankopuineen ei ole hiilinielu eikä hyvinvoinnin lähde sen enempää taloudellisesti kuin sosiaalisestikaan. Tarvitsemme vakavaa harkintaa, miten EU-säädösten ja ohjelmien suojeluvaatimukset toimeenpannaan kansallisesti. Erehtyminen on sallittua, mutta on hölmöyttä olla oppimatta Keski-Euroopan metsätuhoista.”

Tässä syyllistytään kaltevan pinnan argumentaatiovirheeseen, jossa maalataan (Einin mielestä) lohduton kuva Suomen metsistä ja kansakunnan tulevaisuudesta, jos lisäsuojelu toteutuu. Vastaan Einin retoriikkaa myötäillen: On hölmöyttä soveltaa Keski-Euroopan tilannetta sellaisenaan Suomeen. On hölmöyttä olla tarkastelematta nykyisiä metsänhoitokäytänteitä kriittisesti. On hölmöyttä olla tunnustamatta tosiasioita. Mutta ennen kaikkea viranomaisorganisaation on vastuutonta toistuvasti ladella valikoituja puolitotuuksia.

Lumikki ja neljä taimea

Lambin vessapaperipaketissa kerrotaan, että ”jokaista käytettyä puuta kohden istutetaan neljä uutta”. Hyvä niin, kuluttajan yläpääkin kiittää.

Slogan ei ole Lambin keksimä: Google-haku ”istutetaan neljä” paljastaa, että sitä ovat viljelleet muun muassa MTK, ministeri Leppä, Suomen metsäyhdistys, Stora Enso, UPM, Metsäteollisuus ry.

Slogan ei ole virheellinen, mutta siinä tehdään kärpäsestä härkänen. On totta, että päätehakkuualalle istutetaan noin 2000 taimea, ja jos päätehakkuussa on poistettu noin 500 runkoa, saadaan tuo mainittu ”neljä uutta”.

Mikä tässä kuviossa mättää? Eikö ole parempi, että istutetaan puita hakkuiden jälkeen kuin ollaan istuttamatta. Kyllä. Mutta tätä voi perustella puhtaasti taloudellisen kestävyyden näkökulmasta, ja näin on Suomessa toimittu melkein vuosisadan ajan. Ympäristövastuullisuudesta puhuttaessa pitäisi pystyä vuonna 2021 tarjoamaan jotain muuta kuin sata vuotta jatkunut itsestäänselvyys.

Lambi-mainonnan uhrille syntyy mielikuva, että avohakkuun jälkeen puuston määrä nelinkertaistuu istutusten ansiosta. Taimikossa puiden lukumäärä on toki suurempi kuin juuri päätehakatussa metsässä, mutta kiertoajan lopussa avohakataan taas abouttiarallaa 500 runkoa. Tämä johtuu siitä, että kuolema korjaa satoa: valtaosa istutetuista (ja kylvetyistä ja luontaisesti syntyneistä) puista tapetaan raivauksissa ja harvennuksissa – tai ne kuolevat luontaisesti. Itse asiassa ilman luontaista taimiainesta neljä istutettua taimea tuskin riittäisi hyvään satoon päätehakkuussa.

Lambin mainos ei sinällään ole maailman kauhein hirveys, sillä mainostaja huijaa aina. Sen sijaan valtiojohtoinen propaganda on astetta vakavampi asia. Esimerkiksi 2020 Suomen valtio on maa- ja metsätalousministeriön, Metsähallituksen ja Suomen Metsäkeskuksen kautta levittänyt ”neljän taimen satua”, eli tukenut metsäalan etujärjestöjen viestintäkampanjaa 380 000 eurolla (MMM:n suora rahoitus 80 000 eur). Kampanjan todenmukaisuutta on vatvottu myös eduskunnassa (KK 548/2020 vp).

Neljän taimen satu on vähintään semisti metsäzombie.

Metsäinen dissonanssi

Katso hetki alla olevaa kuvaparia. Mikä on ensimmäinen ajatuksesi?

Itselleni vasen kuva näyttäytyi ns. hyvin hoidettuna, jaksollisen kasvatuksen talousmetsänä. Oikea kuva vuorostaan hahmottui monilajisena jatkuvan kasvatuksen metsänä – ilman kantoja jopa luonnonmetsän kaltaisena.

Synapsini sutaisivat tyhjää, kun luin kuvatekstit.

Kuvapari on koteihin jaetusta esitteestä, jossa Jyväskylä esittelee taajama- ja virkistysmetsiensä hoitoa. Mikä mieltäni hämmentää?

Vasemmassa kuvassa luodaan mielikuva, että hoitamaton metsä on tasaikäinen, varjoisa ja avoin (alaoksat puuttuvat). Kuitenkin kuvan esittämä ”hoitamaton” tasaikäinen metsä syntyy oikeastaan vain metsänhoidon avulla. Oikeanpuoleisen kuvan metsänrakenteeseen vuorostaan päästään ilman hoitoa, mutta se voi viedä enemmän aikaa. Oikeasti hoitamaton metsä on monilajinen ja -rakenteinen. Alaoksien puuttuminen ei myöskään liity hoitoon tai hoitamattomuuteen; isoissa ja pienissä kuusissa on aina alaoksat, varttuneissa männyissä ei. Metsänhoito myös synnyttää ylitiheitä metsiä; luonnonmetsät ovat harvoin pöheikköä.

Kuvasta ja kuvatekstistä syntyy helposti mielikuva, että hoitamaton metsä ja luonnonmetsä ovat sama paha asia. Jos oikeanpuoleisesta kuvasta poistettaisiin kannot, väittäisin sitä enemmän hoitamattomaksi luonnonmetsäksi kuin vasenta kuvaa. Lienee viestinnällinen kikka, että vasempaan kuvaan ei ole piirretty kantoja, vaikka ne sinne eittämättä kuuluisivat. Tulkintaa vaikeuttaa myös epäselvä mittakaava: onko ihminen luonnollisessa mittakaavassa vai ei. Jos on, kuvassa on ensiharvennusvaiheen metsä, jos ei, metsä on jotakin muuta. Tällä on suuri merkitys kuvan tulkintaan.

Ilmeisesti esitteen tarkoituksena on perustella, miksi virkistys- ja taajamametsiä ylipäätään pitää hoitaa. Siksi on outoa, että kuvaparissa vertaillaan hoidettua jaksollisen kasvatuksen metsää hoidettuun jatkuvan kasvatuksen metsään, ei hoidettua ja hoitamatonta metsää keskenään. Perustelut ontuvat muutenkin: ”Hoidettu metsä on elinvoimainen, monimuotoinen…” Vai pyritäänkö esitteessä perustelemaan, miksi virkistys- ja taajamametsiä hoidetaan jatkuvan kasvatuksen, ei jaksollisen kasvatuksen menetelmin? Jos tämä oli tarkoitus, se ei esitteestä välity. Jos kuvassa taas yritetään havainnollistaa sitä, miksi avohakkuun jälkeen viljeltyä metsää pitää harventaa, viestintä epäonnistui.

Kuvallinen viestintä on tehokasta – hyvässä ja pahassa. Jyväskylän kaupungin esitteessä virkistys- ja taajamametsien käsittelyn monimutkaiset yksityiskohdat tiivistetään kuvapariin, jossa kuitenkin luodaan yliyksinkertaistettu – jopa virheellinen – näkemys todellisuudesta. Virheellisten näkemysten esittäminen ei voi olla kunnallisten ja valtiollisten toimijoiden viestintästrategia.

Huolellisuutta, kiitos.

Puisevaa ikärasismia

Maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä ja ekologian professori Janne Kotiaho keskustelivat A-studiossa 12.5.2021 metsien hakkaamisesta yhä nuorempina. Etelä-Suomessa kiertoaikoja puristetaan jopa 60 vuoteen. 60-vuotias metsä alkaa juuri ja juuri näyttää metsältä.

Lepän ja Kotiahon keskustelu toi takavuosilta mieleeni muutamalta maajoukkuesuunnistajalta (evp) lipsahtaneen lapsuksen: hyvin hoidetussa metsässä on ilo suunnistaa. Koska suunnistajia haastateltiin metsäalan lehtiin, on mahdollista, että toimittaja on ohjannut ajatuksen maaliin kuin Valko-Venäjän lennonjohto Ryanairin koneen.

Paljastan totuuden. Yksinoikeudella. Sinulle.

Niin sanottu hyvin hoidettu metsä, etenkin rehevällä kasvupaikalla, on ison osan kiertoajastaan suunnistajalle hirveikköä; kartalle se on kuvattu vihreänä. Mitä lyhyempi kiertoaika, sitä enemmän hirveyttä. Kiertoajan lyhentäminen on metsäpolitiikan tavoite.

Mutta miten kiertoaika liittyy retoriikkaan?

Usein avohakkuiden laajuutta väheksytään toteamalla, että vuosittain vain 0,6 % metsäpinta-alasta avohakataan. Väite on totta, mutta johtaa harhaan. Harhainen se on siksi, että tänä vuonna avohakattu metsä näyttäytyy vielä ensi vuonnakin avohakkuuna. Itse asiassa metsäammattilaisten ohjeiden mukaisesti, eli hyvin hoidettuna, metsä on erilaista vitelikkoa vuosikymmeniä. Avohakkuiden pinta-ala siis kumuloituu vuosien saatossa.

Jos kiertoaika puserretaan 60 vuoteen, maisemassa ei enää ole yli 60-vuotiasta talousmetsää. Sadan vuoden kiertoajalla yli 60-vuotiasta satumetsää on 40 %. Edellä esitetty on yksinkertaistus. Kuva paljastaa todellisuuden: yli 60 v. metsien osuus on vähentynyt 1950-luvun 50 %:sta nykyiseen 35 %:iin.

Etelä-Suomen metsien ikärakenne 1951–2019. Lähde: https://forest.fi/fi/artikkeli/metsien-ikarakenne-vuosina-1951-2019/ Lähdeaineisto: Luke

Suunnistajien lisäksi muutkin kansalaiset diggaavat hyväkulkuisista metsistä hoidosta tai sen hyvyydestä riippumatta. Metsien sekakäyttäjän näkökulmasta ohjeiden mukaista hyvää hoitoa tarvitsevat oikeastaan vain taimikot ja nuoret harventamattomat metsät – paradoksaalisesti niitä syntyy ohjeiden mukaisen hyvän metsänhoidon seurauksena.

Yksityiset metsänomistajat hoitavat metsiään omien tavoitteidensa mukaisesti, eivät suunnistajien tai muiden metsissään loisivien jokamiesoletettujen. Sen sijaan kunnallisissa ja valtiollisissa virkistysmetsissä pakkohoidon mielekkyyttä kannattaa pohtia enemmän. Palaan tähän tulevissa blogeissani – Itse asiassa.

Metsä-zombie

Se ei kuole, vaikka se kumotaan toistuvasti: zombie-väittämä. Zombie-väittämät kummittelevat, koska lobbarit ja poliitikot hellivät niitä vuodesta toiseen ja some kierrättää sontaa. Me tavikset olemme osasyyllisiä, sillä emme halua, jaksa tai ehdi perehtyä asioihin syvällisesti.

Usein zombie-väittämä ei ole täysin tuulesta temmattu. Se voi olla osatotuus, jonka hyvän kotikasvatuksen saanut uskaltaa luikauttaa ilman valehtelijan leimaa.

Metsäala on zombie-väittämien eldorado.

Löysin Hesarin välistä Elinvoimainen maaseutu -mainosliitteen. Läpyskässä MTK kertoi olevansa metsänomistajan tietolähde ja auttaja. Edunvalvoja paljasti, että ”Mitä paremmin metsät on hoidettu, sitä paremmin ne kasvavat ja torjuvat ilmastonmuutosta. Vanhoissa metsissä sekä puun kasvu että hiilensidontakyky vähenevät.”

Haahuiliko Hesarin välistä zombie? Analysoidaan.

Väite 1: ”Mitä paremmin metsät on hoidettu, sitä paremmin ne kasvavat.” Pitää riittävän hyvin paikkansa. Mutta mitä tarkoittaa ”paremmin kasvavat”: Nopeammin? Laatupuuta tuottaen? Rahaa? Ja kenen näkökulmasta paremmin hoidettu?

Väite 2: ”Mitä paremmin metsät on hoidettu, sitä paremmin ne torjuvat ilmastonmuutosta.” Syy-seuraussuhde on liian yksioikoinen, sillä se riippuu aikajänteestä, puun loppukäytöstä ja metsänhoidon toimenpiteestä. Jos hyvällä metsänhoidolla tarkoitetaan sitä, että metsikön kiertoaika rutistetaan minimiin, väite on epätosi.

Väite 3: ”Mitä paremmin metsät kasvavat, sitä paremmin ne torjuvat ilmastonmuutosta.” Kenties ”paremmin” tarkoittaa tässä ”nopeammin”. Metsän kasvu- ja hiilensidontanopeus ei kuitenkaan kerro kaikkea metsien kyvystä torjua ilmastonmuutosta: sutiva mopokaan ei kulje kovaa. Itse asiassa kasvu- ja hiilensidontanopeuksien vertailu on mielekästä lähinnä samassa kiertoajan vaiheessa olevissa metsissä. Ilmaston kannalta oleellista ovat hiilivarastot, sillä nopeasti sidottu hiili menee hukkaan, jos se pössytellään taivaalle.

Väite 4: ”Vanhoissa metsissä sekä puun kasvu että hiilensidontakyky vähenevät.” Väite pitää yleensä paikkansa, jos epämääräinen ”kyky” korvataan sanalla ”nopeus” ja etenkin jos hiilensidontaa tarkastellaan puu- eikä metsikkökohtaisesti. Ilmaston kannalta oleellista ovat kuitenkin hiilivarastot (ks. väite 3).

Yleinen retorinen keino on esittää kaksi näennäisesti irrallista väitettä peräkkäin, jolloin lukija automaattisesti muodostaa niiden välille syys-seuraussuhteen tai tekee muita retorikon toivomia johtopäätöksiä.

Esimerkiksi väite 3 yhdistettynä lauseeseen 4 luo mielikuvan, että ilmastoystävällisen metsänomistajan kannattaa hakata metsänsä, mikä taas ei ollenkaan väistämättä pidä paikkaansa (ks. väite 2).

Samassa tekstissä MTK:n metsäjohtaja Juha Hakkarainen toteaa ensin, että ”[Metsän]omistaja päättää sen, mitä metsässä tehdään.” ja sitten ”Sekä ilmastonmuutoksen että Suomen kansantalouden ja myös yksityisen metsänomistajan kannalta on tärkeää, että metsiä hoidetaan hyvin tulevaisuudessakin.”

MTK sittenkin haluaa kertoa yksityiselle metsänomistajalle, mikä on tärkeää ja miten se saavutetaan, sopivilla zombieilla höystettynä.

PEFCletti

Suomalainen metsänhoito on kestävää, jopa maailman kestävintä, timanttiakin kovempaa. Kestävässä metsänhoidossa luontoarvot ja puuntuotanto ovat tasapainossa. Kestävyyden mittaaminen ei kuitenkaan ole helppoa, eikä yhtä oikeaa vastausta ole olemassa.

Jotta pohjoinen siirtomaatavara saataisiin maailmanmarkkinoille, pitää sen kestävyys pystyä osoittamaan. Tätä varten on kehitetty erilaisia sertifiointijärjestelmiä. Suomessa käytetään laajimmin PEFC-sertifiointijärjestelmää. Sen piiriin kuuluu 92 % talousmetsistä.

Onko PEFCin kestävyysretoriikalla katetta?

Vaihtoehtoisen näkökulman PEFCin itsearvioon tarjoaa uunituore artikkeli Metsätieteen aikakauskirjassa. Se tarkastelee PEFC-sertifioinnin kehitystä ja vaikutusta jätettävien säästöpuiden määrään ja laatuun viimeisen 20 vuoden aikana. Säästöpuiden tarkoituksena on vähentää hakkuiden haitallisia luontovaikutuksia.

Artikkelin mukaan ”sertifioinnin ensimmäisen viisivuotiskauden jälkeen säästöpuukriteerin indikaattoreiden määritelmiin ja kynnysarvoihin tehtiin merkittäviä heikennyksiä, eivätkä indikaattoreihin myöhemmin tehdyt muutokset ole olennaisesti parantaneet kriteerin ekologista vaikuttavuutta.” Kehityssuuntana on ollut sertifioinnista aiheutuvien kustannusten minimoiminen, ei ekologinen kestävyys.

Artikkeli myös paljastaa, että kansainvälisessä vertailussa Suomen PEFC-sertifioinnin vaatimustaso on kaikkein matalin säästöpuiden määrän suhteen. Sen sijaan Ruotsin talousmetsissä on Suomea laajemmin käytössä tasoltaan vaativampi FSC-sertifiointi. Heja Sverige!

PEFC-sertifioinnin tahtotila on ilmeinen: niin kauan kuin siirtomaatavaramme kelpaavat sivistysvaltioille, ne ovat kestävästi tuotettuja.

Mitä alempana on rima, sitä helpompi se on ylittää.

Maailman paras

Olet varmaan kuullut fraasin Suomessa on maailman parasta metsänhoitoa. Väite on tavaton, sillä yleensä ruotsalaiset ovat meitä kaikessa parempia. Väite alkaa tutulla ja isänmaallista hivelevällä inessiivillä Suomessa. Lukija kiihottuu: Mitä Suomessa on tai tapahtuu? Onko Suomi mainittu?

Kirjaimellisesti Suomessa on maailman parasta metsänhoitoa tarkoittaa sitä, että kaikki metsänhoito Suomessa ei ole maailman parasta, vaikka sellaistakin maastamme löytyy. Astetta ehdottomampi on kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo. Hänen mukaansa Suomalainen metsänhoito on maailman parasta. Epäilylle ei juurikaan jää sijaa – olemme piikkipaikalla.

Vaihtoehtoja on muitakin. Sitran yliasiamies Jyrki Kataisen mukaan Suomen metsänhoito on maailman parasta. Genetiivialkuinen Suomen metsänhoito nostaa kansallisvaltion kaapin päälle. On olemassa oy Suomi ab, joka hoitaa metsiään timanttisesti. Kuulostaa byrokraattisemmalta kuin Orpon kansallista identiteettiä korostava suomalainen metsänhoito. Moderni valinta olisi yksilöidentiteettiä korostava Suomalaisten metsänhoito on maailman parasta – sinun ja minun metsänhoito. Google ei löydä tälle muotoilulle yhtään osumaa.

Mikä sitten on hyvää, parempaa tai parasta?

Maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä (kesk.) kirjoitti: ”… Suomessa metsien käytöstä päättää 600 000 yksityistä metsänomistajaa. Metsäpolitiikan lähtökohta on, että metsänomistaja voi hoitaa ja käyttää metsiään omien tavoitteidensa mukaisesti…”. Eli kun kaikki tekevät mitä haluavat, niin lopputulos on maailman parasta metsänhoitoa.

Yksilöllisyys on metsäpolitiikassa imeväisen ikäinen ilmiö. Vasta vuoden 2014 Metsälaki salli mm. eri-ikäisrakenteisen metsänkasvatuksen. Sata vuotta siis toteutettiin keskus(ta)johtoista metsänhoitoa, joka oli jotain muuta kuin maailman parasta? Koska kehitys kehittyy, kenties muut olivat vielä huonompia. Paremmuus on suhteellista.

Superlatiivi paras on kuitenkin ehdoton: olemme ykkösiä, mikään muu maa ei ole meitä parempi. Yksi suomalainen metsänomistaja vastaa kymmentä ryssää. Silti kielellisillä valinnoilla voidaan vaikuttaa sanan paras tulkintaan: väitteen Suomessa on maailman parasta metsähoitoa sivumerkitys on eri kuin väitteen Suomessa on maailman paras metsähoito. Taivutusmuoto parasta on turvallinen ja taitava valinta. Turvallinen siksi, että se ei ole yhtä ehdoton kuin paras. Taitava siksi, että lukija ymmärtää sen absoluuttisesti parhaana.

Väite Suomessa on maailman parasta metsänhoitoa etenee tutusta tuntemattomaan ja päättyy abstraktiin termiin metsänhoito. Voiko metsänhoidon hyvyyttä mitata? Milloin metsänhoito on maailman parasta?

Ministeri Lepän mukaan silloin, kun metsänomistajat saavat tehdä mitä haluavat. Hyvyys on toiminnan vapautta. Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja Timo Jaatisen mukaan silloin, kun ”… metsävaramme ja niiden tarjoamat hiilivarastot karttuvat koko ajan ja tuottavat ilmastohyvää.”. Jos Jaatisen perusteluista poistetaan ilmastokuorrutus, jäljelle jää suhteellisen objektiivisesti mitattava metsävarojen kasvu. Hyvyys on lopputulema.

Metsävarojemme kasvua voidaan melko objektiivisesti vertailla muihin maihin. Sen jälkeen pitää vielä osoittaa kaksi asiaa: 1) kasvu johtuu hyvästä metsänhoidosta eikä ilmastonmuutoksesta tai soiden ojituksesta, ja 2) metsänhoidosta johtuva kasvun lisäys on suurempi kuin missään muualla maailmassa. Muuten erinomaisuuttamme korostavan väitteen syy-seuraussuhde jää todistamatta.

Ja kotitehtävänä voit pohtia: parasta kenelle.