Keskustelu PEFC-metsäsertifioinnin ympärillä jatkuu. Helsingin Sanomissa oli laaja artikkeli aiheesta 4.5.2021, ja keskustelu jatkui Mielipide-sivuilla 6.5. PEFC-standardityöryhmän puheenjohtaja Paavo Pelkonen puolusti PEFC-sertifiointia, kun taas metsäekologian dosentti Timo Kuuluvainen esitti kriittisemmän näkemyksen sertifioinnin ekologisesta kestävyydestä.

Piru asuu retorisissa yksityiskohdissa, joten katsotaan, mitä Pelkosen teksti on syönyt. Koska toimitus muokkaa Mielipide-kirjoituksia, on mahdollista, että kirjoittajan alkuperäinen sanoma on vääristynyt. Lukija kuitenkin muodostaa näkemyksensä julkaistun tekstin perusteella, joten autetaan häntä siinä.

Pelkosen mukaan ”PEFCin edistämät luonnonhoidon menetelmät ovat kuitenkin tutkimustenkin mukaan oikeita ja nyt niiden vaikuttavuutta parannetaan edelleen”. Kyllä. Tutkimustieto tukee ainakin sitä, että säästöpuista on hyötyä. Myös toinen väittämä on osin totta. Historiaa tuntematon lukija ei kuitenkaan tiedä, että PEFCin säästöpuukriteerien ekologista vaikuttavuutta heikennettiin heti ensimmäisen kauden jälkeen. Siksi muotoilu ”parannetaan edelleen” on kyseenalainen. Tätä teemaa käsittelee myös Timo Kuuluvainen kritiikissään.

Toisin sanoen nyt tehty korjausliike on oikea, mutta ilman alun heikennyksiä ja sen jälkeisiä marginaalisia muutoksia 20 vuodessa olisi voitu saavuttaa paljon enemmän. 20 vuoden neliraajajarrutus ei tietenkään anna ruusuista kuvaa metsäalan tahtotilasta monimuotoisuuden turvaamiseksi. Esihistoriaa tunteva muistaa, että säästöpuita esitettiin jätettäväksi jo 1960-luvulla, kenties jo aiemmin.

Pelkonen jatkaa: ”PEFC yksiselitteisesti kieltää monimuotoisuudelle arvokkaiden lainsäädännöllä turvattujen sekä standardin määrittelemien muiden luontokohteiden heikentämisen.” PEFC siis kieltää laittoman toiminnan. Hyvä niin. Lakia pitää kuitenkin noudattaa ilman sertifiointiakin. Mutta totta toinen puoli: PEFC-sertifioinnin vaatimukset ovat ainakin säästöpuiden osalta lainvaatimaa minimitasoa (= 0) suuremmat. On kuitenkin viestinnällinen ongelma, että lain ja sertifioinnin vaatimuksen sotketaan samaan soppaan, jolloin lukijan on mahdotonta arvioida sertifioinnin tuomaa lisäarvoa.

Pelkonen myös kirjoittaa, että ”Standardi sisältää kymmeniä vaatimuksia, joiden noudattamista auditoidaan vuosittain”. Auditointi on tärkeä osa laadunvarmistusta, mutta jälleen piru bunkkaa detaljeissa. Ely-keskusten kritiikin mukaan kriteerit ovat niin ympäripyöreitä, ettei niiden toteutumista käytännössä voida valvoa.

Tuskin keskustelu tähän loppuu, ja hyvä että keskustellaan.